Pikavisiitillä koto Suomessa

Suomivisiitti takana ja reissusta selvitty. Voin vain onnitella itseäni hienosti suunnitellusta lentoaikataulusta. Perillä Suomessa klo 00.00 yöllä ja lähtö takaisin muutaman päivän päästä klo 7.00. Aika vähän yöunta siinä sitten. Ja nyt tuntuu kuin se kaikki kostautuisi hiljalleen päälleni hiipivällä lenssulla. No, parin viikon päästä uudelleen!

Oli hauska lukea nuo arvailusi vasta reissun jälkeen. Nyt sitten mietin että kuinkakohan paljon hehkutin Saksan ylivertaisuutta tai valitin Suomen oloja? En tainnut kyllä juurikaan tehdä kumpaakaan? Niin vähän aikaa tässä on vasta ehtinyt asumaan täällä että paluu Suomeen tuntui siltä kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Sama pimeys, samat bussin odottelut, samat kadunkulmat ja tunnelmat. En oikein usko että Helsinki edes huomasi poissaoloani. Eikä tähän ulkomailla asumisen ylivertaisuuteenkaan oikein ole vielä ehtinyt päästä sisälle. Kai ne vaiheet on: honey moon (jolloin uusi kotimaa on AIVAN ihana), vitutus (jolloin kaikki Suomessa on niin paljon paremmin) ja lopuksi hyväksyntä (jolloin hyväksyy sen tosiasian että elämä on tasan samanlaista joka paikassa).

Muutto tänne ja kaikki kiireet kodin ja työkuvioiden jne pystytyksessä veivät ajatukseni aika hyvin pois kotimaan ikävöinnistä. Mutta sitten, viikko ennen Suomen reissua aloin näkemään joka yö omituisia painajaisia. Näin unta ensin muutamana yönä pojastani (joka siis asuu siellä Suomessa isänsä luona). Hän kaatui ja satutti itsensä pahasti ja itki lohduttomasti ja minä olin jossain kaukana enkä päässyt häntä lohduttamaan. Näin jotenkin koko tapahtuman mutta en ollut läsnä. Yhtenä yönä näin unta että äitini kuoli tapaturmaisesti ja sinä tulit kertomaan minulle, että "etkö ole vielä kuullut?". Näin sitten videolta kuinka kaikki tapahtui. Ja taas jotenkin suurin ongelma siinä oli se että minun olisi pitänyt olla siellä niin tätäkään ei olisi tapahtunut. Selvästikin pelkään että kamalia tapahtuu kun minä en ole paikalla. Ette te pärjää jos minä en ole siellä? No, lapsen kohdalla se on ehkä ilmeisin asia surra. Pitäisi olla paikalla ja se kai tässä muutossa se vaikein asia onkin. Äidin rooli on olla läsnä lapselleen ja siinä asiassa epäonnistun tällä hetkellä aika vahvasti.

Viikonlopun tapaaminen helpotti ja oli ihanaa nähdä perhettä. Samalla käyn sisäistä taistelua että pitäisikö minun nyt sitten olla jotenkin super-äiti niinä hetkinä kun olen lapseni luona? Leikkiä kaikkea mitä hän haluaa, lukea kirjoja ja tehdä luomuruokaa? Ja samalla pidetään tietysti hauskaa ja syödään karkkia ja valvotaan? No, päädyin toistaiseksi olemaan oma itseni ja vietin hänen kanssaan aikaa kuten normaalinakin viikonloppuna. Samalla lailla riideltiin ja kiukuteltiin ja halattiin ja luettiin kirjoja kuin ennenkin. Yhäkään en ole se leikkisin äiti. En oikein osaa (enkä haluakaan oikeastaan) leikkiä esim pikkuautoilla. Tottakai voin leikkiä vierailevani leikkiravintolassa ja leikkiä äitikissaa kun toinen haluaa remuta sohvalla ja olla kissanpentu ja halia paljon. Eli kai sitä mennään jokainen tavallaan. Leivottiin pipareita ja syötiin hyvää ruokaa (itse tein niin hyväähän se on).

Koristeelliset piparitaiteilut. Saatiin hyvät pikkujoulut aikaan! 

Tuliaisia Suomesta. Vähän ehkä hävettää kantaa puurohiutaleita Saksaan. Hapankorpuista taion tarjottavaa tupareihin!