Demonit päässäni

Viikot vierii. Aika juoksee. Ja mä taas stressaan työasioista. Ja haaveilen rakkaudesta ja jostain elämän kuvioiden selkiintymisestä.  Miksi sitä odottaa, että kohta se elämä alkaa kunhan vaan saan nämä projektit käyntiin, löydän sen rakkauden, tulee loma ja mitä vielä? Ja samalla lasken viikkoja että kohta tuo lapsi pitää jo palauttaa takaisin Suomeen. Montako viikonloppua meillä on enää tehdä kaikkea mitä piti? Pelkään että aika kuluu liian nopeasti. Mutta elämä on tässä ja nyt. Pitää pysähtyä ja hengittää. Työ on työtä. Se on mun työtä että suunnittelen projekteja ja kirjoitan lupahakemuksia ja apurahahakemuksia. Ei se ole jotain mitä pitää äkkiä äkkiä äkkiä sutaista alta pois että pääsee hommiin. Että sitten saa näytettyä että osaa jotain ja on jotain konkreettisia tuloksia että tämä koko reissu ei ole ollut täysin hukkaan heitettyä. Ei ole vieläkään Nobelia ja silti se pisti koko pakan sekaisin ja otti ja lähti. Eipä tainnut oikein kannattaa! No mutta tätä se on. Tämä on se normaali työpäivä tässä tutkijan elämässä. En ole huono ihminen kun en ole jo tehnyt sitä eilen ja viikko sitten ja viime kuussa.
Ja tätä se elämä on. Että välillä on niin että ei ole ketään jonka kanssa tuntuu oikealta olla. Sinne se lähti yksin ja luuli että löytää jotain parempaa ja vihreämpää aidan takaa. Selaa tuhansittain Tindereitä läpi ja koittaa löytää sen neulan sieltä heinien seasta. Helmen jostain meren syvyyksistä. Ei ole vieläkään löytänyt. Miksi lähti? Mutta yksin on parempi olla kuin huonossa seurassa ja itse asiassa nautinkin siitä jo aika paljon. Että saan olla omien ajatusteni kanssa ja tehdä mitä haluan koska haluan. Kukaan ei arvostele eikä vaadi mitään. Joten otetaan nyt ihan rauhassa. Hengitä sisään. Hengitä ulos.
Lapsensakin se sinne raahasi kun on niin itsekäs. Vaikea siellä vieraassa maassa olla yksin lapsen kanssa ja vaikeaa sillä lapsellakin kun ei osaa kieltä.  Kai se kohta jo tajua tulla pois sieltä? Onhan tässä omat henkiset paineensa tässä tilanteessa. Ei siellä päiväkodissa ole niin kivaa kuin vanhassa. Ikävä Suomeen ja kavereiden luokse. Sitten koitan vakuuttaa että se on vain hyväksi että välillä on elämässä haasteita. Oppii uutta ja kasvaa vahvemmaksi. Monta monituista kokemusta rikkaammaksi. Enkä oikein tiedä uskonko itsekään. Välillä mietin että ihan sama. Miksi mä yritän? Ketä mä yritän tässä vakuuttaa?
Mutta kun musta tuntuu että tämä on oikein. Mä olen oikeasti onnellinen mun elämääni. Ja lapsi on nyt täällä. Nyt nautitaan siitä ajasta. Se on erilaista arkea ja usein aika tylsääkin mutta se on tässä ja nyt. Ja sillä on hyvä tsemppi päällä. Siitä näkee kun se ryhdistäytyy viikonlopun jäljiltä kun isä oli täällä kylässä ja sai taa olla hemmoteltavana. Isä teki niinkuin pyysi. Leikki ja lelli. Ja sitten kun arki äidin kanssa alkaa niin itku siitä syntyy. Mutta hienosti se tsemppas ja siirsi katseensa siihen hyvään mitä sillä on tässä ja nyt. "Äiti, mä alan tykkäämään tästä uudesta jugurtista." "Äiti, mulla oli tänään kiva päivä."

Ainiin.

A totesi juuri varovaisesti, että alan näyttää aika huoltamattomalta. Tähän vaikuttaa kolmen päivän pesemättömyys (sis. ei-niin-puhtaat-hiukset) ja kolme syötyä suklaalevyä. Silti se haluaa naimisiin kanssani. Kai tämä on sitten sitä rakkautta.

Tauditar

Neljättä päivää kipeä. Kurkku kuin tulessa ja pää täynnä räkää. Nielu niin turvonnut, että öisin herään siihen, etten saa henkeä. Kaikki testit negatiiviset ja tulehdusarvot normaalit. Virusperäinen tartunta. Odotellaan siis, että se menee ohi. Onneksi on kodeiinipitoista yskänlääkettä, joka saa pään mukavasti sekaisin. Ekana yönä otin Panacodin kun ei ollut yskänlääkettä ja tiesin, että se lamaannuttaa yskän. En muistanut, että se lamaannuttaa loputkin tästä naisesta.

Ekana ja tokana päivänä olin vaan. Vietin suurimman osan ajasta sohvalla peiton alla jäätelöä syöden. Oli kurja olo ja heikotti. Päässä humisi ja mieli oli apea. Kolmantena päivänä koin ylösnousemuksen kuin herramme Jeesus konsanaan. Siivosin kaikki vaatekaappini pakaten kesävaatteet ullakolle ja ylimääräiset vaatteet vastaanottokeskukselle vietäväksi. Tein ruokaa ja leivoin sämpylöitä. Sitten yskänlääkkeen vaikutus lakkasi ja säälin taas itseäni. Söin levyllisen suklaata. A lähti rapujuhliin ja minä katsoin hanhielokuvan. Yhdeltätoista menin taas sänkyyn ja salaa toivoin, että A tulee kotiin pitämään minulle seuraa. Ei tullut. Onneksi on yskänlääkettä, eipähän tarvitse valvoa.

Neljäs päivä. Tein aamupalaa. Oli niitä eilen tehtyjä sämpylöitä ja scrambled eggsejä. Juteltiin rapujuhlista, oli kuulemma ollut kivaa ja kaikki lähettivät terveisiä. Tänään on White trash-bileet. Kuuluisi pukeutua Jersey shore-tyyppisesti liian pieniin vaatteisiin ja meikata itsensä oranssiksi. Harmittaa ihan sairaasti, etten pääse. A on muuttamassa kaveriaan, jonka jälkeen on muuttosauna. Olen taas yksin. Olen lukenut internettiä ja suunnitellut häitä. Olen kehitellyt DIY-projektin häitä varten, josta aion infota toista kaasoani vasta siinä vaiheessa, kun istumme koristejalokivet ja kuumaliima kädessä. Bahahahahahhhah. Söin toisenkin levyllisen suklaata.

Seuraavaksi otan lasin viiniä. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään ihmisiä, jotka juovat tylsyyteen.

Olen tietty myös ehtinyt kuvailla itseäni. Ja yskänlääkehuuruissani näemmä myös postata näitä kuvia internettiin.

 Mitäs siellä?

terv. sekakäyttäjä-Kata

Paluu yh-äiteyteen

No heissan taasen,
Olen tässä tarkoituksella pitänyt sinua jännityksessä enkä siksi ole kirjoittanut hetkeen, että miten tämä sinkkuäidin elämä on lähtenyt käyntiin. No ei. Todellinen syy on kuitenkin ollut se, että olen ollut päivät hyvinkin kiireinen ja illat aivan rättiväsynyt. Jo heti ensimmäisellä viikolla maanantaina ja tiistaina olin molempina iltoina aivan poikki. Pohdin että onko tämä nyt muka jotenkin niin henkisesti raskasta, että imee näin täysin mehut naisesta? Sitten keskiviikkona kävin juoksulenkillä ja torstaina aamulla sitten kivasti selvisikin syy omituiseen väsymykseen. Syysflunssahan se siellä piilotteli. Joten olen tässä nyt sitten lenssuillut ja samalla tietysti puuhaillut kaikkea mahdollista kuitenkin niin että illalla olen kello 9 nukkumassa. Kunnon mökkiytyminen kertaheitolla. Sarjadeittaajasta ja työnarkomaanista kotiäidiksi. Bam!
Eli arki on pyörinyt nyt aika paljon tämän uuden roolin luomissa kaavoissa. Tietenkin ne kaikki jännittämäni asiat ovat menneet täysin ongelmitta. Ollaan pyöräilty lapsen kanssa valmiiksi katsomani reitit töihin ja olemme päässeet sinne jopa ihan ajallaan ja hyvässä hengessä. Saksalaisen päiväkodin tädit tosin tuntuvat todellakin tuntevan kellon. Klo 8.35: "Niin siis tiesithän että jos haluaa aamiaista on lapsen oltava aamiaisella klo 8.30?". Joo, tiesin. Viittoilin jotain nukkuvasta lapsesta ja tuuppasin lapsen aamiaiselle."Schönen tag vaan teille!" Ensimmäinen viikko mentiin totuttelemalla ja lapsi oli paikalla aina muutaman tunnin päivässä. Lapsen mielipide: "ihan tyhmää ja siellä on pahaa ruokaa". Noin, hyvä homma. Sitten muutamaksi tunniksi vielä töihin äidin kanssa täyttelemään pipetin kärkiä koteloihin. Tämä on muuten ollut toimiva konsepti, mutta nyt lapsen mielestä töissä on huippu kivaa ja päiväkodissa tyhmää. Eikä pojan läsnäolo ainakaan lisää labran työtehoa. Kaikki saavat vuorotellen kehua kuinka hienosti hän täytti taas yhden boxin. Kysellä haluaako suklaata jne. Lapsi jo selitti ekalla viikolla: "kiva kun olen saanut niin paljon uusia ystäviä....sieltä töistä". En valita sentään. Tosi kiva kun vastaanotto on tällaista. Ihmiset ovat ystävällisiä ja kaveeraavat. Tosi hyvä fiilis. Kaikki ovat tervetulleita omana itsenään. Perheensä kanssa tai ilman.
Perjantaina pystytin pienen picnicin työpaikan viereiselle nurmikolle ja parin tunnin päästä meillä oli 8 aikuista ja yksi 5-vuotias täysillä pelaamassa jalkapalloa. Muutama olut, vähän naksuja, mukavaa yhdessäoloa ja pelailua. Lopuksi me kaksi painuimme kotiin nukkumaan ja muut lähtivät vielä syömään. Kello kahdeksan oltiin kotona ja olin ihan onnellinen tähän perjantai-iltaan vaikken päässytkään muiden kanssa vielä yhdelle ja ehkä toiselle. Lauantaina päätimme katsoa Minions-elokuvan ja laitoin myös työkavereille viestiä että tällaista olisi ohjelmassa. Seurauksena tex mex - minion ilta minun luonani. Kun lapsi meni nukkumaan pelailimme vielä lautapelejä puolille öin. Ihania ystäviä. Aika paljon helpompaa tämä siirtymä kun saa tukea ja seuraa. Ja varmasti näistä ihmisistä saan myös lapsenvahtia tarvittaessa. Kunhan nyt tässä totutellaan ensin nykyiseen asetelmaan.
Eli siis hyvin on mennyt. Lapsi oppii pikkuhiljaa saksaa (apfeln, wasser, banana, danke, tsüsch) ja arki kulkee haparia askeleitaan ruokakauppaan, pullon korkkeja keräilemään, kotiin, päiväkotiin. Hän on muutenkin ihmeen hyvin sujahtanut tähän kaupunkilaiselämään. Potkulaudalla metroasemalle, metroon, Domille, siitä kävellään skeittipuistoon jne. Nopea illallinen läheisen aukion pikkuravintolassa. Ihan normaalia. Lapset ovat kyllä aika uskomattomia.

Siellä se kiipeää urheasti ylöspäin.

Itseä tietysti välillä ahdistaa tämä muutos. Yht'äkkiä olen ihan jumissa lapsen kanssa. Ei tästä nyt noin vain lähdetä salille. Tai Tinder-kahveille. Tai yhtään minnekään. Ikinä. Väliaikaista tämä tietysti nyt vain on. Valitettavasti. Mutta silti en voi sille mitään että kelaan näitä asioita. Koska pääsee urheilemaan? Jotain? Edes jotain vähän! Tämä lenssu helpotti alun sporttiahdistusta aika hyvin. Kyllä tämä tästä. Ja keskiviikkoillan suomi-kerho on ainakin sitten yksi "varma päivä". Ja pitää käydä testaamassa se sali jossa on lapsenhoitoa. Mutta siis tietysti olen onnellinen että saan olla lapseni kanssa. Yritän nauttia joka hetkestä. Ihanaa, tämäkin hetki tässä sohvalla nyt. Aivan ihanaa. Parasta. Selässä painaa Kinder-munan yllätys, jalkapallokortteja sohvalla, eteiseen en edes halua kurkistaa ja keittiö saa odottaa aamuun. Jääkaappi täynnä jugurtteja jotka maistuu pahalta, mutta niistä saa kivan tatuoinnin. Mainostivat TVssä. Ihanaa! Elämäni parasta aikaa. No on se.

Terkuin,
Sofia

Syksyn uudet tuulet

Hei vaan,

ja pitkästä aikaa! Wie gehts mit der Junge?

Täällä on otettu askelia eteenpäin, taaksepäin ja myös muutama sivuloikka. Tai oikeastaan, tarkemmin ajateltunahan ne otetut askeleet suuntautuvat lähinnä taaksepäin ja sivulle. 

Olen ottanut takapakkia sekä työssäni että kehonrakennusprojektissani.

Duuneista en sen enempää jaksaisi vatvoa, mutta pähkinänkuoressa, viimeiset neljän vuoden työt menivät roskikseen ja joudun aloittamaan projektini alusta. Pettymys on valtava mutta samalla saatu tieto pudotti ison kiven hartioilta. Olen ollut aika epämotivoitunut viime ajat ja tuntenut itseni surkeimmaksi tutkijaksi ikinä, sillä projekti ei ole edennyt yrityksistä huolimatta.

Sitten tähän oman elämäni työmaahan eli, yllätys, kroppaani. Muistanet, että päätin aloittaa tietoisemman syömisen viime keväänä, mm. päästäkseni eroon edellisenä puolena vuotena kerätystä eturepusta. Tietoisempi syöminen on siis tarkoittanut sitä, että ruoka, jota olen suuhuni tunkenut, on ollut sisällöllisesti laadukasta (ravintorikasta), jonka lisäksi olen kiinnittänyt huomiota saamaani päivittäiseen makrojakaumaan. Päivittäinen energiansaanti on harvoin ollut alle 2000 kcal, yleensä se on ollut noin 2500. Millään varsinaisella dieetillä en ole ollut, sillä ruoan määrä on ollut valtava selittyen ns. puhtaan ruoan ja edellämainittujen kalorimäärien välisellä suhteella. Treenimäärät ovat pysyneet aika lailla samoissa kun aiemmin, olen ehkä jopa vähentänyt aerobisen liikunnan määrää ja keskittynyt enemmän salitreeniin. Lihaserottuvuus on mielestäni lisääntynyt paikoitellen samalla kun muut vartaloni osat ovat kaventuneet. Tästä voisi siis veikata, että ainakin rasvan määrä on vähentynyt.

Kävin perjantaina kehonkoostumusmittauksessa tsekkaamassa mitä minulle kuuluu ja mikäs tässä. Lihaksia on lähtenyt yli kilo samalla kun rasvaa on hankittu puolisen kiloa. Rasvaprosentti on luonnollisesti noussut, ollen tällä hetkellä vajaa 25, vaikka absoluuttinen kehonpaino onkin pienentynyt.

Ja miltä tämä nyt tuntuu? No ei oikein miltään. Onhan se harmi, että kaikki ne salilla koetut onnistumiset eivät translatoidu kehonkoostumukseen, mutta mikäs kiire tässä on? Olen vaan tosi yllättynyt siitä, että kroppani on mennyt jonkinlaiseen säästötilaan, jossa se kuvittelee, ettei ruokaa ole tulossa ja pitää siksi kaksinverroin kiinni energiarikkaasta rasvavarastostaan. Olen törmännyt säästöliekki-ilmiöön internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta olen myös kuvitellut, että se koskee vain vähäkalorisilla kitudieeteillä olevia henkilöitä. Tosin nettokaloreistahan se on kiinni, eli vaikka olenkin syönyt ihan hyviä määriä ruokaa on treeni ja sen seurauksena kiihtynyt aineenvaihdunta kuluttanut niin paljon, että nettobalanssi on ollut miinuksen puolella. Loogista.

No mitä nyt tapahtuu? Alan maltillisesti nostamaan päivittäisiä kaloreita kunnes painoni alkaa nousta. Treenit aion pitää samoissa tasoissa sillä en näe mitään järkeä muuttaa niitä. Lisäboostia tälle kaikelle antaa ensi viikolla alkava Tavoitteellinen harjoittelu-kurssi, joka käsittelee treenin lisäksi myös syömisen ja lepäämisen merkitystä, eli juuri niitä asioita, joita itsekin olen pohtinut. Tämä tulee varmasti olemaan antoisa kurssi ja odotan innolla sen alkua.

Sitten sivuaskeleeseen, jonka tuossa alussa mainitsinkin. Olen aloittanut ravitsemustieteen perusopinnot avoimessa yliopistossa. En vielä tiedä mitä opinnoilta haluan, mutta koska ravitsemustiede ja ihmisen fysiologia liittyvät vahvasti yhteen, koetan nähdä aiheen pitkälti tieteellisestä näkökulmasta. Kiinnostus ravitsemukseen oman treenin kautta ei myöskään vähennä motivaatiota ;)

Jänniä aikoja siis tiedossa!

/K

Ein junge zum mitnehmen

Moikka!

Alkaa olemaan h-hetket lähellä. Poika lentää Saksaan huomenna iltapäivällä! Ihanaa ja jännää yhtä aikaa. Olen yrittänyt tässä parissa päivässä saada kaikki paikat kuntoon ja tehdä tarvittavia ostoksia kuten vaatteita, muutamia pelejä, piirrustustarvikkeita, mehua ja mitä ne lapset nyt tarvitsevat. Tunnen itseni yli-innokkaaksi hoitotädiksi. Ihan kuin en enää osaisi olla äiti kun lapsi ei ole asunut minun luonani 10 kuukauteen. Luulen että tätä olotilaa kestää noin kolme päivää tai ainakin kunnes arjen logistiikka nytkähtää käyntiin. Ja päästään alun "mitä sä yleensä syöt aamupalaksi" asioista selville. Tottakai ollaan tässä elelty yhteis- ja rinnakkaiseloa ja tiedän mitä se on, mutta jotenkin hassua että jännitän näitä asioita. Suurimpana haasteena näen tämän joka aamuisen töihin/päiväkotiin pääsemisen. Mietin mielessäni joka aamu mitä reittiä pyöräilemme helpoiten lapsen kanssa. Missä risteyksessä pitää varoa autoja ja mikä puistoreitti on kivoin. Uskon että tämäkin ongelma on hyvin pian selvitetty sitten kun se arki alkaa. Miksi ihmisen mieli on tällainen? Se luo ongelmia ennenkuin niitä edes on? Miksi pitää pohtia ennalta mitä kaikkea voi mennä pieleen ja mitä ongelmia tulevaisuus tuo tullessaan?

Katsoin TED-videon, jossa pohdittiin optimistisuus "puolueellisuutta" (http://www.ted.com/talks/tali_sharot_the_optimism_bias). Kuinka ihmiset tiedostavat mitkä ovat minkäkin asian riskit mutta eivät silti usko että niin voisi käydä itselle. Syöpä tulee 30% ihmisistä, mutta todennäköisyys että se tulee minulle on n.10%. Siis vaikka tietävät mikä on oikea todennäköisyys (30) uskovat että se itsellä on pienempi (10). Itse ajattelen samoin. En minä jää auton alle. Ei minulle tule syöpää. Mutta silti maalaan mielessäni kaikki negatiiviset skenaariot kun kyseessä on pienemmät elämän ongelmat kuin syöpä ja kuolema. Ehkä ihminen kykenee olemaan realisti/pessimisti vain tarpeeksi kevyen tason asioissa. Tai sitten olen vain järkevä ihminen, joka yrittää valmistautua tulevaan muutokseen mahdollisimman hyvin? Noh, silti vähän jännittää!

Lapsen pyörä jolla sitten yritämme sekoilla päiväkotiin? 

Kasasin vähän käytettyä Ikeaa jo valmiiksi!

Eipä tässä enempää ehdi pohtia. Pitää vielä kiiruhtaa H&Mään ostamaan lapselle kalsareita. Ja se tarvitsee päiväkotiin A3-kokoisen kansion. Ja yhdet viimetingan treffitkin sovin tälle illalle. Ettei vaan tulisi tylsää? Ainiin, siitä päänsärkymiehestä ei sitten sen koommin kuultu!

Pus pus!

Sofia