Tapaus suomipoika

Heissan taasen,
Pahoittelut kun en aiemmin ehtinyt vastaamaan. Olen nauttinut rauhassa kotona olemisesta ja arjesta. Tuo kirjoituksesi ihastumisesta oli ihana. Kiitos siitä. Silmäkulmaa kaihersi tekstin lopussa ja tulin hyvälle mielelle. Juuri tuollaista sen pitäisi olla. Molemmat ovat valmiita suhteeseen. Molemmilla kolahtaa samalla lailla. Ja molemmat uskaltavat heittäytyä. Uskon että vain noilla eväillä pääsee oikeasti suhteessa eteenpäin ja aika sitten näyttää oliko tämä tarkoitettu for ever.
Minun suhteeni taasen? Eipä ole nyt juuri noita speksejä heittää tähän pöytään. Olen tässä kesäloman ja sen jälkeisen ajan ollut hieman kahden tulen välissä. Tai kahden sataman välissä. Kahden yhtä mahdottoman tapauksen. Mies joka maassa? No ehkä vähän kärjistettynä sanottu, mutta kuitenkin. Lomaillessa Suomessa ehdin vähän enemmän tapaamaan viime kesän ihastustani ja täällä Saksan päässä odotteli (varmaan joo paljonkin odoteli) Herr. Polizei. Tuon suomipojan tapasin viime kesänä Tinderistä ja meillä heti jotenkin kolahti. Makoiltiin riippukeinussa sylikkäin. Käveltiin käsi kädessä ja pussailtiin. Kunnes aika pian hänelle jotenkin kolahti takaraivoon se jo ensi treffeillä kertomani tosiasia, että olen muuttamassa syksyllä Saksaan. Ja jotenkin suhteen luonne muuttui. Pois romanssit. Jäljelle jäi pelkkää kasuaalia tapailua ihan muissa merkeissä. Juteltiin asiasta ja hän sanoi että ei halua etäsuhdetta. Ei ne ole kuulemma ennenkään toiminut. Ja oikeassahan hän on. Muuttaessani sitten tänne sysäsin tuon miehen takaraivoni syvimpään nurkkaan ja päätin unohtaa. Mutta ei se ihan niin sitten mennyt. Hän aina välillä kirjoitteli kuulumisiaan ja kertoili että on ikävä ja mitä kaikkea. Ja kun olen tässä poikkeillut Suomessa olen välillä poikennut häntäkin moikkaamassa.
Tämä kesän yhdessä vietetty pari päivää jotenkin toi taas sitä jo vähän haudattua romanssia takaisin. Palattuani sitten takaisin taas kotikulmille Saksaan yritin avata aiheesta keskustelua, mutta aika laihoin tuloksin. Ei edelleenkään halua etäsuhdetta niin turhaa miettiä. Eikä hän töidensä puolesta oikein Saksaankaan voi tulla. Niin mitä järkeä? No ei kai sitten mitään. Tuntuu vaan pahalta heittää hukkaan jotain mikä tuntuu oikealta. Minun mielestäni pitäisi aina antaa mahdollisuus rakkaudelle. Edes kokeilla miltä tuntuisi jos heittäytyisi hommaan täysillä ja yrittäisi saada suhteen toimimaan välimatkasta huolimatta. Sittenhän sitä tietäisi mitä kaikkea olisi valmis tekemään sen toisen takia. Jos siihen saisi ensin rakastua. Mutta ei saa. Ihan turhaa sellainen.
Ja tuosta Herr. Polizeista nyt on kuulunut noin kerran viikkoon jotain ylimalkaista. "On vähän tässä kiire, olisi kiva nähdä joskus." Varmaan joo. Lakkasin kirjoittamasta hänelle ja noin viikon päästä tuli viestiä että "jotenkin minusta tuntuu että olet suuttunut jostain?" Melkein nauroin ääneen. Vai ihanko noin päättelit? Vastasin että olen ehkä ennemminkin päätttänyt unohtaa sinut kuin että olisin suuttunut. Miksi turhaa pitää suhdetta yllä yksin? Mutta hän mielellään vielä tapaisi minua kun olen katsos niin kiva kuitenkin. En ole sitten vaivautunut vastailemaan enempää. Ihminen jonka kanssa on ihan mahdoton sopia yhtään mistään. Ja jos onnistutaan näkemään se ei ole mitään yhteistä laatuaikaa. Että haluttaisi vain viettää tämä päivä yhdessä ja vaikka kävellä joen rantaa käsi kädessä. Ei. Kuhan nähdään ja jutellaan. Ja sitten pitääkin parin tunnin päästä lähteä. Moikka! Joten ei kiitos. Ei ollut taas se suhde jota olin hakemassa.
Alkaa jo tympimään tämä epätoivoisista miesasioista joriseminen. Luulen että näistä lukeminen se vasta tympäisevää onkin. Piti nyt vain saada selostettua nämä avoimet juonenpätkät pois. Eli poliisi on pois laskuista. Suomipoika on poissa laskuista (ainakin niin kauan kun asun ulkomailla). Ensin on hienosti mies joka satamassa ja sitten on nolla miestä yhtään missään. Miten tässä taas kävi näin?

T: Sofia

Mrs. Gray at her office on Friday night

Kauan odotettu motivaatiopaketti saapui

Ja heti salille pumppaamaan rautaa!

Ihastuminen

Kerroit jonkin aikaa sitten, että olisi kiva lukea jonkinlaista syväanalyysia myös minun suhteesta ja siitä, miten se on muuttunut ajan myötä. Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen ennen kokousmatkaa ajatellen, että viimeistelen sen matkan aikana. Yllättäen reissussa ei kovinkaan paljoa ollut aikaa (tai internetiä) päivittää blogia, joten viikon hautomisen jälkeen julkaisen tämän raakileen tällaisenaan.

Aloitetaan ensitreffeistä.

A ja minähän ei loppupeleissä olla tunnettu kovinkaan pitkään. Ensitreffit sovimme juteltuamme Tinderissä noin viikon-pari ja siitä on reilu vuosi aikaa. Ensitapaaminen oli tosi kiva, ihastuin saman tien A:n huomaavaisuuten, kohteliaaseen luonteeseen ja huonoihin vitseihin. Oli tosi luonnollista viettää aikaa yhdessä vaikka ei edes tunnettu. Muistan kun kävelimme ravintolasta pois, molemmat omiin koteihimme mutta samaan suuntaan, ja A otti minua kädestä kiinni. Olin vähän, että wtf, koska hän ei ravintolassa istuessamme ollut kertaakaan katsonut minuun sellaisella tavalla tai puhunut minulle sellaiseen sävyyn, että hän on kiinnostunut minusta muunakin kuin kaverina. Ja nyt kun kirjoitan tätä, tajuan miten hölmöltä se kuulostaa. Mutta aiemmista deiteistä olin siis tottunut siihen, että miehet ilmaisevat kiinnostuksensa joko katsein tai sanallisesti sen sijaan, että keskustelevat kanssani.

Olen aika ujo. Pidän kiusallisena, että joku ulkopuolinen kommentoi asioita joihin ei itse voi vaikuttaa, kuten ulkonäköön. Kaverit saavat toki kertoa kuinka upea ja fantastinen olen, mutta jos treffikumppani ekoilla treffeillä hehkuttaa minua maasta taivaisiin (tapahtunut) ja haluaa esitellä minut äidilleen (tapahtunut), otan aika nopeasti jalat alle (ei tapahtunut, liian tiukka kotikasvatus esti).

Liiassa flirttailussa on myös se huono puoli, että ainakaan itse en välttämättä pääse puhumaan tarpeeksi diippiä shittiä, jotta minusta saisi oikean kuvan. Flirttailen helposti ja kaiken kanssa mikä liikkuu, mikä on ainakin ennen muodostunut ongelmaksi. Siinä silmäniskujen ja kaksimielisten juttujen välissä on vaikea puhua itselleen oikeasti tärkeistä asioista, kuten ihmissuhteista, hyvinvoinnista ja maailman epäreiluudesta. Mutta mitä sitten kun suhde perustuu pelkkiin superlatiiveihin ja vartaloa nuoleviin katseisiin, mutta muuta siinä ei sitten olekaan? No minäpä kerron. Se suhde on sellainen, että kun mies kysyy mitä ottaisit aamupalaksi, niin olet itse jo eteisessä pukemassa kenkiä koska ”I need to feed the cat”.

Anyways, A:n ja minun suhde ei alkanut silmäniskuilla. Ja jotenkin se oli tosi siisti juttu, että kun oli yrittänyt päästää sitä toista vähän syvemmälle jorisemalla omasta häiriintyneestä arvomaailmasta edelliset kaksi tuntia ja silti se halusi kävellä käsi-kädessä. Ja se, että vaikka annoinkin sen maksaa ravintolalaskun (kiitos kehotuksesi, muuten sisäinen feministini ei ikinä olisi antanut sen tapahtua), ei missään vaiheessa tullut sellaista oloa, että olen velkaa tälle tyypille mitään. Erotessamme halattiin, vaihdettiin numerot, halattiin vielä ja sain suudelman poskelle. Ja sitten kiipesin prinsessalinnani viidenteen kerrokseen tekstailemaan sinulle. Tai pistin ehkä jo ekan viestin rappukäytävästä. Ja ekan viesin A:lta sain ehkä minuutti sen jälkeen kun erosimme.

Ihastuminen on siistiä. Kun ei saa toista pois mielestä vaikka mitä tekisi. On pieni typerä hymy kasvoilla koko ajan.  Puhelin värisee, onkohan se se? Vaihdetaan kuulumisia, kiitetään eilisestä. Kirjoitat, että ajattelet sitä koko ajan. Poistat tekstin. Too soon, ei saa pelotella. Kirjoitat uudelleen. Lähetät viestin, yolo. Nipistät silmät kiinni tosi lujaa, perhosia vatsassa. Mitäköhän se vastaa? Miksei se vastaa? Puhelin värisee taas. ”Koko päivä on ajatukset pyöriny sun ympärillä. Aurinko paistaa ja olen kävellyt pilvissä. Ihana tunne”. Dämn.

Tokat treffit. Kolme päivää ja päivittäisiä viestejä ensitreffien jälkeen. Tässä vaiheessa on jo selvää, että ei tässä pelkkää kaverisuhdetta haeta. Ekoille treffeille yritti pukeutua itsensänäköisesti mutta ei liian. Ei taaskaan haluttu korostaa ulkonäöllisiä asioita, koska ei ne itsellekään ole niin tärkeitä. Toisilla treffeillä haluaisi jo ottaa vähän sitä omaa persoonallisuutta mukaan. Tyttömäisyyttä ja flirttiä. Laitan mekon ja tennarit. Ollaan sovittu treffit kotitaloni portin luona. Olen myöhässä ja se soittaa kun olen eteisessä pukemassa kenkiä jalkaan. Perse, olen aina myöhässä. Kirmaan ulos ja tulen kadulle. Sillä on valkoinen t-paita ja se hymyilee. Sanon moi, laitan käteni sen niskan taakse upottaen sormet sen hiuksiin ja suutelen sitä sellaisella intensiteetillä, että ei voi jäädä epäselväksi minkälaiset tunteet minulla on. Sitten pyydän anteeksi, että olen myöhässä. Se nauraa, suutelee uudestaan ja ottaa kädestä kiinni. Kävelemme aurinkoisessa Helsingissä seuraavat viisi tuntia. Puhumme perheistämme, unelmistamme ja arvoistamme ja mitä enemmän puhumme, sitä enemmän luotamukseni siihen, että se on hyvä tyyppi kasvaa. Haemme rahkat ja karjalanpiirakat Alepasta ja syömme ne auringonpaisteessa. Kotiin päästyäni olen saakelin onnellinen.

Back to business!

Moikka Kata pitkästä aikaa!

Lomat on nyt sitten melkein takana ja sen verran onnistunutta lomailua oli sen stressiputken perään että jo ihan odotin kotiin ja töihin paluuta. Lomat ei nyt ihan totaalisesti ole ohi sillä kirjoitan tätä tässä junassa matkalla pitkäksi viikonlopuksi Berliiniin. Aikuisten loma tiedossa siellä tämän reilun kolmen viikon lapsiloman perään. Hieman hävetti häippäistä toimistosta hyvissä ajoin torstaina kun jo tiistaina sentään palasin töihin. Mutta elämä on ja c’est la vie ja mitä näitä nyt on. Olen tässä menossa Berliiniin taas vaihteeksi, mutta jälleen uudella syyllä. Lauantaina siellä soittaa Mumford & sons, jonka kaksi edellistä levyä soivat jatkuvalla toistolla spotifyssani tuossa pari vuotta sitten kun pakkasin kimpsuni ja kampsuni avioliitostani ja muutin omilleni. Kuinka voikin mies laulaa noin tunteella ja sydämeen käyvästi. Jokainen biisi oli kuin omasta elävästä elämästäni. Odotan siis innolla sitä tunteenpurkausta tai mitä nyt sitten tuo lauantain keikka mahdollisesti aiheuttaakaan. Sopivasti PMSt tähän päälle niin “tüscher bitte”! eli nessuja saa olla mukana. Vieläkin muistoissa viime kesän Ieyokan keikka, jossa ei niinkään soinut erobiisit vaan ihan muut yhtä koskettavat kipaleet entisestä elämästä ja menetetystä rakkaudesta ja kaikesta sellaisesta. Itkuksihan se meni.

Mietin tuossa koneessa Saksaan päin matkatessani, että on se jännä miten nopeasti pystyn kääntämään mieleni maasta ja tunnetilasta ja elämästä toiseen. Kun astun koneeseen matkalla Suomeen mietin läpi kaikki kaverit ja mitä ja kuinka ja olisi pitänyt sopia tapaaminen ja ei taaskaan tullut ajateltua. Ja sitten taas nyt kun istuin koneessa Helsinki-Vantaalla oikein hätkähdin kun kone lähti liukumaan että ”ainiin, vieläkö mä olen täällä Suomessa”. Ei jaksanut yhtään vilkuilla edes ikkunasta kun ajatukset olivat jo siellä toisessa maassa. Ei niinkään missään erityisessä tai kenessäkään ihmisessä, mutta vaan jo siinä toisessa elämässä joka taas odottaa siellä Saksassa. Jos Juice lauloi ennenmuinoin kaksoiselämästä että ei saa eletyksi sitä yhtäkään niin minulta tuntuu tämä kaksoiselämä ihan sujuvan. Luin jostain että vieraan kielen puhuminen muuttaa persoonaa siten että aina kun olet erikielinen olet myös hieman eri ihminen (insert reference here). Kyllä se vähän siltä tuntuu. Tämä elämä täällä Saksassa englanniksi on vähän eri ihmisen elämä kuin se Suomen suomenkielisen Sofian ja se persoonakin vähän eri. Vielä kun opin sen saksan tähän niin löydän taas uuden minän. Hienoa! Eipä tule tylsää! Voidaan sitten kolmistaan jutella kaikkea ylevää ja järkevää.

Aasinsilta tähän eli se yksi persoonani pääsee taas hereille syyskuussa kun saan 5-vuotiaan poikani ainakin nyt syksyksi tänne Saksaan asumaan. Ihan älyttömän upeita uutisia. Jotenkin iso kivi putosi rinnastani. Sain kuin ihmeenkaupalla päiväkotipaikankin ihan työpaikkani vierestä ja exänikin lopulta suostui pitkin hampain siihen että nyt ainakin 4kk kokeillaan. Minun toiveissani oli koko lukukausi syyskuusta-huhti-/toukokuuhun mutta katsotaan nyt kun päästään alkuun että jos tuota 4kk voisi edes vähän venyttää. Lapsi ehtisi vähän asettumaan ja elämään minunkin kanssani. On se vaan maailman vaikein asia riidellä ihmisen kanssa jonka kanssa on erottu. Hyvää tahtoa ja ymmärrystä on vähän vaikea löytää. Siis siltä toiselta osapuolelta. Minä tietysti olen kuin itse pyhimysten esiäiti.

Työkaverini ovat jotenkin liikuttavan onnellisia puolestani. He olivat jo pohtineet keskenään miten sitten voivat ottaa poikani mukaan kuvioihin ja auttaa minua. ”Puhuttiin että se voi tulla meille maalivahdiksi jalkapalloon.” ”Se voi laitella pipetin kärkiä laatikkoihin iltaisin jos sun tarvii tehdä töitä.” ”Mietittiin että mitä lauseita meidän pitää opetella suomeksi että se lapsi ymmärtää. Ei varmaan riitä sanat paska ja tissihiki?” Huumoria huumoria, mutta jotenkin tulin hyvälle tuulelle. Ihania ihmisiä. Samassa veneessä tässä ollaan. Nyt jotenkin pelkään että mitä jos tämä kaikki menee ihan reisille niin joudun tuottamaan niille pettymyksen. Olen mäkin vähän outo.

Mutta kaiken kaikkiaan hyvä loma. En muistanut enää viikonpäiviä ja kynnet kasvoivat takaisin stressistä toivuttuani ja kaikkea sellaista. Mutta kotiinkin oli hyvä palata. Home sweet home. Home is where the Dome is? Menin heti tietysti salille purkamaan tätä koti-ikävää. Missasin pumppitunnin mutta sain jonkun älyttömän idean että meni testaamaan Les Millsin Grit Plyo tunnin. Nopealla googlailulla selvitin että jotain intervallitreeniä jossa hypitään ja vahvistetaan ponnistusvoimaa ja lihaksia. Mietin että varmaan hyvä asia akrobatiaa ajatellen. Eikä kestä kuin puoli tuntia, ei voi olla paha. Oli paha. Oli niin paha etten kyllä tiedä menenkö enää ikinä. Koko 30 minuuttia oli pelkkää hyppimistä. Laudalle ja alas. Laudalle ja ylös. Ilman lautaa, painoilla ja ilman painoja. Odotin ensimmäisen 5min jälkeen naama kirkkaan punaisena että nyt varmaan sitten on se intervallin tasoitteluvaihe. Sitä sai odottaa koko sen 30min sillä sellaista ei koskaan tullut. Pisin tauko oli 10 sec kerralla. Muu aika sitten hypittiin. Mietin että voiko lähteä pois? Saako lähteä jos oksentaa? Mitä jos oksennan heti niin pääsen pois? Never again. Tai ehkä kuitenkin vielä joskus. Jos vaikka olisin parempi ensi kerralla? Nyt tuntuu kyllä takalistossa!

Vielä vähän lomakuvia:

Blair witch project kuva oudosta AirBnBstä Suomessa

Katson ja korotan ton sun ötökkäkuva. Ei, se ei ole lentokone, se ei ole supermies, se on ötökkä.

Mökin vaatekaapin aarteita. Äidin ranta-asu 70-luvulta.

Idyllinen kesälomapäivä lapsen kanssa. Tosin joku pikku kala kävi koko ajan syömässä madot ja minä sain tunkea niitä kituvia eläimiä koukkuun 3 min syklillä.

Mutta nyt lomailemaan Berliiniin. Viikonlopuksi on luvattu 30C lämpötilaa. Pus pus!

terkuin, 

kuin uudelleensyntynyt Sofia

L-o-m-A-!

Moikka,

ja äärimmäisen kyllästyneet terveiset labrasta. Päivät ja tunnit matelevat tulevaa lomaa kohti ja olo on kuin lapsella jouluaattona. Paitsi, että lasta ei varmastikaan vituta näin paljon.

Tässä kuvassa ei vituta mutta se johtuukin siitä, että työpäivä taitaa olla ohi

Ärsyttää olla töissä kun ei voi oikein aloittaa uusia projekteja eikä paikalla ole ketään, joka voisi opastaa vanhojen kanssa. Loman tarve tulee ehkä eniten ilmi siitä, ettei kärsivällisyys riitä turhanpäiväisiin kahvipöytäkeskusteluihin (tai keskusteluihin ylipäätänsäkään). Yksi päivä istuin lounaspöydässä ja kuuntelin kun kollega mesosi koko vitun ruokatunnin eri raejuustoista ja niiden eroista suolapitoisuudessa sekä rasva- ja proteiinisisällössä. Teki mieli kumota linssikeitto tämän henkilön syliin ja kysyä, että voisko se nyt vaan pitää turpansa kiinni kun ei ketään kiinnosta kumpi on parempi, Valio vai Ingman. Sitä paitsi, kaikkihan tietää, että paras raejuusto on Keso, eikä asiasta täten tarvitse keskustella ;)

Proteiinista puheenollen, markkinoinnin orjana sorruin minäkin testaamaan tätä prodejädeä. Oli ihan hyvää, mutta ehkä sen jätskin voi syödä jätskinä ja proteiinin vaikka sinä perkeleen raejuustona

Olen nyt siis vikaa päivää toimistolla ennen kuin siirryn kokousta kohti Espanjan lämpöön. Siellä vietän viikon (sisätiloissa huom, joten ei tarvitse kadehtia), jonka jälkeen olen pari päivää Suomessa ja sitten pakkaan itseni USAn koneeseen. A:n sisko asuu New Yorkissa, joten nyt pidemmän lomajakson aikana voimme huoletta olla siellä pari viikkoa. A lähtee USAan jo kokoukseni aikana, joten tässä pääsee nyt käymään niin, että edessä on pisin ero siitä lähtien kun tapasimme, kokonaiset puolitoista viikkoa! Apua!

Yhyy, nyt jo ikävä!

Erosta puheen ollen, olin tänään kotisalilla vikaa kertaa kolmeen viikkoon :( :( 

Se on tosi pitkä aika treenata random saleilla, joista ei vielä tässä vaiheessa ole tietoa. Kokoushotelli valittiin sen perusteella, että siellä on gymi, mutta en uskalla toivoa liikoja sen varustelusta. Back-up-plääninä pyysin espanjalaista ystäväämme J:a metskaamaan minulle pari salia, joissa voisin käydä jos ei hotellin varustus miellytä. Jenkeissä luulisi löytyvän gymejä joka kadunkulmassa, joten siellä en usko treenaamisen muodostuvan ongelmaksi.

Ja treenaamisesta puheenollen. Ettet vallan unohtaisi miltä näytän kun tukka on hiestä liimaantuneena päätä pitkin :*

Eroista päästäänkin mukavasti re-unioneihin, eli armas työkaverini S on vihdoin kunnioittanut työpaikkaamme läsnäolollaan (kuvatodiste!), mikä piristi eilistä päivääni huomattavasti. Täällä ei siis ole tyyliin muita kuin raejuustomuija ja kesätyöntekijöitä, eli toisin sanoen, jotta pää ei hajoaisi ihan kokonaan, olen erakoitunut toimistooni.

Muijat posettaa

Ja erakoitumisesta rakennankin näppärän aasinsillan vankilaan ja Orange is the new blackin uuteen tuotantokauteen. Katsoin koko tuotantokauden viime viikolla A:n viettäessä laatuaikaa poikien kanssa ja nyt on kyllä taas päässyt käymään niin, että epäilen suuntautumistani. 

Googlaapa huviksesi Ruby Rose. Jessus miten kuuma nainen, huh! 

Ja suuntautumisesta puheenollen, olin Pride-viikonloppuna sekä paraatissa että picnicillä muutaman kaverin kanssa. Ihana auringonpaiste, iloisia ihmisiä, pari bisseä, mahtava fiilis. Vähän kuin vappu, mutta ei ollenkaan niin humalahakuista. Selvisi samalla, että on sitä markkina-arvoa myös tyttöjen silmissä, hehe.

Sairaasti jengiä!

Hyvä homot!

Sitten muutama random foto kamerastani, jotka kaikkien on hyvä nähdä:

Herätin paheksuntaa olemalla reipas ja pirteä A:n ollessa krapulassa

A:n lemmikkihämähäkki oli lisääntynyt, yök! Se on siis tuo ei-fokuksessa oleva piste keskellä kuvaa.

Kävin kampaajalla ja tajusin juuri miten vanhalta näytän naamasta. Onneksi Jenkeissä voi laittaa jotain pientä fyllinkiä, niin kuin sukulaistätini Birgit oli tehnyt.

Mutta nyt on se hetki kun pistän koneen kiinni ja GTFO:on täältä.
Moikka! :* :* :*

/K