Kölnin Karnevaalihuumaa!

Moikka,
Karnevaaleista selvitty. Huh! Aika rankka setti näin ensikertalaiselle ja näin vanhalle! Eipä ollut liioittelua kun ihmiset varoittelivat että koko kaupunki on aivan sekaisin karnevaalien ajan. Torstaina alkoi homma heti aamusta kello 9. Siinä kohtaa jo kadut alkoivat täyttymään naamiaisasuisista juhlijoista.Työpaikalla aloitimme juhlinnan alkoholipitoisella aamiaisella josta juhlat jatkuivat alakerran kahviossa koko instituutin väen kesken. Itse otin tässä viisipäiväisessä riehassa "joka toinen päivä" -taktiikan. Eli pidin aina väliin lepopäivän ja sitten taas uudella asulla uuteen juhlintaan. Ihan hauskaa kyllä oli. Kaupunki täynnä iloisia ja värikkäitä ihmisiä jotka ovat kaikki juhlatuulella aamusta alkaen. Joka ikinen baari ja pubi ja kippola oli tietenkin aivan täyteen ahdettuja ja hinnat sopivasti korotettu karnevaaleja varten. Jos sisälle sattui pääsemään niin meno oli aika eläimellistä. Voi todellakin sanoa että aika tosissaan nämä saksalaiset ottavat tämän "what happens in karneval, stays in karneval" sanonnan. Kaiken juhlinnan päätteksihän sitten poltetaan "Nubbel" eli sellainen baareissa katosta hirressä roikkuva nukke joka toimii syntipukkina ja synnit häviävät sen myötä kuin tuhka tuuleen. Kätevää! No, itsekin yhden "walk of shame" kokemuksen siinä koin vaaleanpunaisissa sukkahousuissa ja tutussani aamusella kotiin raahustaessani. Että parempi poltella parikin nukkea varmuuden vuoksi.

Kuvakollaasi ensimmäisistä karnevaaleistani. Kolme eri variaatiota mustalle tutulleni. Ballerina Trolli, lepakko sekä Black Swan. Innostuin ehkä hieman liikaa tilaisuudesta käytellä kasvomaaleja ja tekoripsiä! 

Juhlintaa sen eri muodoissa. Työpaikalla, baarissa, kaduilla!

Rosemontagin karnevaalikulkueessa riitti ihmeteltävää. Jos olisi seissyt alusta loppuun yhdessa paikassa katsomassa olisi saanut kerätä karkkeja ja kukkia ja pehmoleluja sellaiset 5-6h. Me jaksoimme huutaa "Kamelle!" noin 2h ja saalis oli tämä!

Kun karnevaalijuhlinnasta oli selvitty oli vuorossa vähän erilaista "juhlaa". Sain perheeni tänne Saksaan kylään. Kävimme moikkaamassa siskoani Berliinissä ja katsomassa heidän sirkus-showtaan ja sen jälkeen tulimme tänne Kölniin. Tuli niin hyvä mieli siitä että poikani sai olla täällä minun luonani. Näki että täällä on ihan tavallinen koti olemassa ja paikka hänelle. Ja äiti on täällä ihan sama kuin Suomessakin.

Linna nukkumapaikkana

Jonkin verran juteltiin aiheesta "miksi sinun pitää asua täällä?". Onhan se aika omituista. Miten sen selittäisi viisivuotiaalle kun ei oikein osaa selittää sitä aikuisellekaan? Tai itselleenkään. Olen levoton sielu, jonka pitää päästä näkemään hieman erilaista tapaa elää ja olla ja tehdä tutkimusta? Haluan oppia uuden kielen, tavata uusia ihmisiä, löytää itseni ehkä siinä sivussa? Elämä on samaa täälläkin samoinen tylsyyksineen ja murheineen ja yksinäisyyden tunteineen, mutta samalla kuitenkin erilaista. Joku muu on onneksi osannut laittaa aika hyvin kaiken mitä tästä asiasta ajattelen helposti ymmärrettävään muotoon (tosin englanniksi):
http://masedimburgo.com/2014/06/04/17-things-change-forever-live-abroad/

Etenkin tuo kohta jossa puhutaan kuinka ulkomaille muuttoon ei tarvita rohkeutta, vain päättäväisyyttä. Sekä kaikki kohdat joissa puhutaan mitä tässä kaikessa oppii itsestään. Oppii kärsivällisemmäksi, oppii pyytämään apua, oppii että osaa myös olla hiljaa ja ujo, oppii että osaa kuunnella muita ja tarkkailla ja todellakin oppii mitä ominaisuuksia itsessään tai asioita elämässään oikeasti arvostaa ja mitkä ovat olleet vain entisen kulttuurin tai asuinpaikan opettamia tapoja.

Noh, asuipa nyt missä tahansa ja kokipa kuinka hienoa kehitystä ihmisenä ja tieteen tekijänä niin perus arkea pyörittää ne samat huolet ja pohdinnat. Kuten nyt nämä miesasiat. Jatkan nyt tätä samaa keittiöpsykologisointia minkä sinä viimeksi aloitit, sillä inspiroiduin tuosta sinun tekstistäsi. Eli mistä kumpuaa se sisäsyntyinen tarve, että nainen haluaa pitää sitä omaa pientä laumaansa kasassa ja olla yhdessä ja suunnitella ja tehdä ja olla? "Pliis, ole minun kanssani ja ole minun kanssani omasta tahdostasi koska haluat!" Olen useampaan otteeseen puinut hieman samaa dilemmaa eri ystävieni kanssa ja tämä tuntuu todella olevan yleinen issue useammassakin parisuhteessa. Eli nainen haluaa olla yhdessä ja mies ei oikein tätä ymmärrä. Että juurihan tässä ollaan oltu yhdessä koko päivä? Vieläkö pitää olla yhdessä? Ja kai nyt kesälomasta voi yhden viikon olla poikien kanssa reissussa ja tarviiko siitä sitä paitsi sopia muutenkaan että mitä kukakin tekee kesällä? Naiselle tarvitsee. Nainen haluaa tietää, että me ollaan yhdessä ja mitä sitten tehdäänkin niin sillä ei ole niin väliä kunhan tiedän että tulemme viettämään sen ajan yhdessä. Ja jos se mies vielä ymmärtäisi tämän ihan itse eikä niin että siitä pitää sanoa mitään. Kukaan nainen (ei ainakaan kukaan minun ystävistäni) ei halua olla se nalkuttava ja kiukutteleva ämmä. Se kamala eukko joka pakotti miehensä kanssaan viettämään hauskaa kesäpäivää rannalle. Ja miksi me edes pelkäämme että heti jos sanomme jotain vastaan ja haluamme tahtomme läpi "kiukuttelemme" tai "nalkutamme". Naisten tunteille ja niiden ilmaisulle on osattu antaa aina negatiivinen sävy. Kaikki mitä nainen sanoo vastaan on "ämmien nalkutusta". Ei ole! Mutta miksi sinusta tuntuu että olet nalkuttava ämmä? Ehkä tuo tilanne nyt on vaan aika uusi sinulle. Että haluat vain kotoilla sen oman kullan kanssa eikä ne omat menot niin hirveästi houkuta. Ja samalla toivoisit että se toinen yhtä lailla kamppailisi saman ongelman kanssa että haluaisi vain olla sinun kanssasi mutta välillä pitää tietysti olla omiakin menoja? Alat pikkuhiljaa laskemaan oman elämän ohjaksia jonkun toisenkin käsiin ja se on aika pelottavaa. Ei se ole heikkoutta. Se on ennemminkin rohkeutta. Uskallat heittäytyä olemaan tietyllä lailla riippuvainen jostain toisesta ihmisestä. Onhan se aikamoista tasapainottelua. Oma tahto - toisen tahto - meidän tahto?

Minä ainakin tunnustan olevani aika täysvaltainen seurustelija. Minulla on omat harrastukseni ja kaverini ja toisellakin pitää olla, mutta kuitenkin kun ihastun ja vaikkapa rakastun niin parasta seuraahan se oma rakas on. Sehän se kaikkein mielenkiintoisin ja ihanin seuralainen on! Sen kanssa juuri olisi kiva suunnitella kaikkia menoja ja reissuja ja elokuvailtoja koska sen kanssa ollaan eniten samalla aaltopituudella, sen kanssa saa halia ja helliä ja sen kanssa voi olla ihan tasan oma itsensä. Eikä sitä tarvitse kaksin kyhjöttää mutta kunhan ollaan yhdessä ja tiedän että se toinen haluaa minut mukaansa ja nauttii seurastani yhtälailla. Tämä ehkä juuri meni nyt rikki minun ja Sn suhteessa. Alkuun mentiin juuri tuolla kaavalla että koitetaan nähdä usein ja tehdään asioita yhdessä ja tämä lähti ihan molempien aloitteesta. Kunnes hän halusi pysäyttää sen junan. Että otetaanpa pakkia ja tapaillaan harvemmin. Olen tässä tehnyt tätä itsetutkiskelua ja en minä oikeastaan kyllä sellaista suhdetta halua. Jos nähdään kun ehditään ja jaksetaan niin en minä sellaiseen suhteeseen jaksa sitoutua ollenkaan. Se menee suoraan kastiin "fuck buddy". Ja sellaista en nyt tähän kohtaan kaipaa ollenkaan. Enemmänkin juuri noita sinun ongelmiasi. Seuraava asia elämässäni jota haluaisin opetella on juuri tuo toiseen ihmiseen luottaminen. Että voisi heittäytyä edes vähän jonkun toisen mielipiteiden ja menojen vietäväksi. Tähän asti olen mennyt aika "my way or highway" mentaliteetilla enkä ole löytänyt sopivaa vastusta kiukuttelemaan kanssani. Mutta ensin pitäisi löytää joku joka katselisi minua edes muutaman viikon ja jonka kanssa synkkaisi kunnolla.

Tiedän ettet nyt ehkä tykkää tästä lopun pienestä uutisesta, mutta tapaan perjantaina Mr. Saksan. *syvä hiljaisuus*
Tiedän, olen heikko paska! Mutta puolustukseksi: nyt ainakin tiedän että ei tässä platonista suhdetta haeta.

Pusuja!

Sofia

Ihmissuhteista, a.k.a. keittiöpsykologiaa osa 2

Ärgh, ärsyttää sinun puolestasi. Ennen kuin tapasin A:n koin, että ongelma oli juurikin tuo. Jos itse menee ja ihastuu johonkin tyyppiin ketä on jo ehkä pussaillut jonkin aikaa (eli ei mitään random baarituttuja tms)  ja jossain määrin alkaa toivoa, että suhde etenisi johonkin suuntaan, ottaa se toinen takapakkia ja haluaa pysytellä harmaalla alueella kun ”ei tiedä tykkääkö tarpeeksi”. Nyt minun tekee mieli sanoa, että kyllä sen tietää jos tykkää tarpeeksi. MUTTA, ei voi yleistää jos sample size on yksi, eli minä itse.

A tuossa vieressä luki juuri tekstisi ja avasi sanaisen arkkunsa. Hän ei kommentoinut S:n aivoituksia tai tilannetta joka siellä on päällä, vaan totesi diplomaattiseen tyyliinsä, että ehkä olisi hyvä aika miettiä mitä itse haluat. Jos sinä olet ok ja onnellinen sen kanssa, että olette harmaalla alueella – hyvä! Mutta jos et, niin asialle tarvitsee tehdä jotain. Vaikka onkin helppo syyttää muita niin S tuskin voi sille mitään, että hänestä tuntuu miltä hänestä tuntuu. Hän vaikuttaa tekstiesi perusteella kivalta ja fiksulta tyypiltä, joten olisi outoa jos hän haluaisi loukata sinua. Ehkä hän tosiaan ei tiedä? Voitko antaa hänelle aikaa? Vaikka muutaman viikon? Olet oma itsesi etkä yritä liikaa ja katsot mitä tapahtuu. Siinä vaiheessa pitäisi jo viimeistään tietää, haluaako toisesta jotain vakavampaa.

Muuten, siinä vaiheessa kun teistä tuli matchit, niin puhuitteko koskaan siitä, mitä kukin hakee? Kavereita vai vakavaa suhdetta?

Ymmärrän silti tosi hyvin, ettei S:n seura enää kiinnosta samassa mittakaavassa. Jos toinen tekee ihan avoimesti selväksi, ettei ole varma omista tunteistaan eikä tiedä tykkääkö tarpeeksi, tulee itsellekin sellainen olo, että ”ehkä en sitten kelpaa omana itsenäni”. Ja koska kuitenkin toivoo, että se toinen tykkäisi juuri siitä omasta ihanasta itsestä, niin tuntuu vähän poisheitetyltä ajalta hengailla sellaisten tyyppien kanssa, jotka eivät osaa arvostaa sitä. Mitä itse tuossa tilanteessa ehkä tekisin on, että etsisin lähimmän uloskäynnin ja panostaisin johonkin täysin muuhun. Niinkuin itsekin sanoit, miehetön-Maaliskuu voisi olla hyvä idea. Itsehän panostaisin treenaamiseen, mutta työ tai alkoholi ovat aivan yhtä euforiaan nostattavia vaihtoehtoja, haha ;)

Omalla parisuhderintamalla menee tasaisesti (en nyt keksinyt mitään muuta sanaa sille, että menee eteenpäin mutta ei varsinaisesti etene. Ollaan vaan). 

Tänään on ystävänpäivä, mutta minulle ilmoitettiin jo hyvissä ajoin, että jos on yksi päivä jota ei juhlita niin se on sitten tämä. Koska se on kuulemma niin teennäistä. Jaaha, no ei kai sitten juhlita.

Arki on tasoittunut ja asiat menevät aika rutiininomaisesti eteenpäin. Viikot olemme töissä ja treeneissä, joten iltaisin väsyttää. Laitamme ruokaa yhdessä, jonka jälkeen loikoilemme sohvalla tietokone, telkkari tai puhelin seurana. Emme kauheasti vaihda ajatuksia. Ei jaksa. Menemme nukkumaan ja seuraavana päivänä sama homma toistuu. 

Olen eristäytynyt kavereistani. En oikeastaan vietä vapaa-aikaani enää kenenkään kanssa, paitsi A:n tai jossain isommassa porukassa. En tiedä onko tämä seurausta siitä, että treenaan niin paljon (eli en juo alkoholia kovinkaan usein ja noudatan säännöllisiä nukkumaanmenoaikoja) vai siitä, että seurustelen. A ei ole eristäytynyt omista kavereistaan. Aina on jotain saunailtaa, läksäreitä tai teemabileitä, joihin pitää osallistua. Ja tietenkin pitää! Hyville ystäville pitää antaa se aika jonka he ansaitsevat, asia jossa itse olen epäonnistunut. Mutta vuosien varrella minusta on tullut itsekäs. Priorisoin omaa hyvää oloani, eli nukkumista ja treenausta, ystävieni edellä. Ajattelen, että ei se varmaan heitä haittaa jos en tälläkään kertaa osallistu, onhan heillä toisensa. Ja kaikki ovat hauskoja ja mukavia tyyppejä, niin mihinkäs minun seuraa nyt tarvittaisiin? Tosi kummallinen tapa ajatella...­ Pienenpieni osa minusta kuitenkin toivoo A:n lähtiessä rientoihinsa, että hän edes joskus valitsisi minut ennen ystäviään.

Eilen, jäädessäni yksin kotiin A:n taas kerran lähdettyä jonnekin, mietin, että tätäkö minä elämältäni haluan? Periaatteessahan kaikki on hyvin. Noudatan pitkälti samanlaista elämää kun mitä tein (onnellisina) sinkkuaikoinani, sillä erotuksella, että asun jonkun toisen kanssa. Mutta jostain syystä siitä itsenäisestä, spontaanista naisesta on tullut tällainen vikisevä ja nalkutttava ämmä, joka rakentaa oman elämänsä sen ympärille, mitä samassa taloudessa asuva mies tekee. Ja sekin olisi ihan ok, jos se mies rakentaisi oman elämänsä sen ympärille mitä se vikisevä ja nalkuttava ämmä tekee, mutta kun se ei mene niin. Kun se vikisevä ja nalkuttava ämmä, joka muuten on vannonut ettei siitä koskaan tule vikisevää ja nalkuttavaa ämmää, on lopettanut omilla aivoillaan ajattelun ja on nykyään sellainen hiljainen vässykkä, joka mielellään muuttaa suunnitelmiaan jos sen mies edes vähän ehdottaa jotain siihen suuntaan. Ja siihen pitää saada muutos.

Muutin äsken illan suunnitelmia ja nyt on kapinallinen olo (ei ole).

Laters, baby! :*

Ainiin. Hyvää ystävänpäivää Mussu! <3 <3 Olet tosi tärkeä!

Karnevaaleihin virittäytymistä

Heippa taasen,
Kiva kuulla sun kuulumisiasi pitkästä aikaa. Oletkos mussukka huomannut että tänne bloggeriin voi myös tallentaa tekstejä ja jatkaa sitten niiden kirjoitusta ilman että aina julkaisee niitä? Kätevää eiköstä? Olisi kiva kuulla ne punaviinin katkuiset analyysit. Päivittelehän ne valmiiksi! Hop hop!

Tänne Kölniin kuuluu nyt enenevässä määrin karnevaalihuumaa. Torstaina (Women's Carnival Day) tärähtää homma käyntiin. Aamulla aloitetaan zembalot työpaikalla aamupalan merkeissä klo 9.30. Kaikilla naamiaisasut päällä siis. Saimme vihdoinkin konsensuksen meidän poppoon asusta. Yritin ensin ehdottaa että olisimme olleet jonkinlainen biologin ötökkäkokoelma. Perhosia, mehiläisiä, leppäkerttuja jne ja kaikilla naula selästä läpi! Hieno idea. Ei mennyt läpi. Naapurilabra on keijukaisia. Ehkä siinä olisi ollut siipien havinaa liiaksi. Koko labra ei meillä pukeudu samalla teemalla mutta osa meistä päätti lyöttäytyä yhteen ja olemme torstain kinkereissä Trolleja. Eli niitä kirjavalla tukalla varustettuja peikkoja 90-luvun alusta. Kts. kuva. Kävimme jo shoppaamassa peruukeja, hiusvärejä, ihon värisiä bodyja ja sukkahousuja jne. Tulen näyttämään niin typerältä että en ehkä koskaan ole näyttänyt! Hienoa! Valitsemme kaikki vielä erikseen jonkun asun Trollillemme. Minä taidan olla ballerina koska olen myös tuo pinkkitukkainen peikko. Jos vain löydän pinkin tutun. Täällä on tietysti useita ihan pelkästään karnevaaleihin ja naamiaisiin erikoistuneita liikkeitä, joissa on aika hyvä tungos tällä hetkellä. Kaikki ja kaikenväriset tutut olivat jo ehtineet loppua lähimmästä, kolmikerroksisesta karnevaalikaupasta, mutta niitä pitäisi vielä tulla lisää. Toivotaan että tulee! Haluan tutun, ja vaikka toisenkin varuiksi. Näitä asujahan kun tarvitsee enemmänkin. Viikonloppuna juhlitaan lisää ja maanantaina on taas iso juhlapäivä eli Rose Monday. Torstaina Trolli, perjantaina huilausta (ja periaatteessa työpäivä), lauantaina olen varmaankin geisha, sunnuntain koomassa ja maanantaina voisin olla lepakko. Siivet löytyy, musta tutu olisi plussaa! Katsotaan nyt miten vanha jaksaa.

Torstain asusuunnitelma

Kauppa, josta varmaankin tykkäisit! Asuja joka lähtöön!

Harmaa seurusteluni ei ole edennyt minnekään. S ehdotti taas sunnuntaina krapulaista leffan katselua. Oikein romanttista. Olen siis virallisesti krapulaseuralainen? Onneksi olin sopinut menoa itselleni niin vältyin kiusaukselta ja jätin krapulaisen miehen oman onnensa nojaan. Näemme ehkä seuraavan kerran ensi viikonloppuna. Jos kukaan karnevaaleiltaan ehtii. Tai jos ketään kiinnostaa. Minua ei välttämättä ihan hirveästi enää kiinnosta. Tästä nyt jotenkin katosi se ihana innostus ja huuma.

Koska minulla oli tylsää lauantaina (ja nykyinen suhteeni on harmaalla ei-sääntöjä asteella), testailin kaikkia mahdollisia deitti appeja. Yksi tällainen oli Badoo. Vähän kuin Tinder, mutta kaikki voivat tykätä sinusta ja käydä katsomassa profiiliasi ja laittaa sinulle viestiä. Erittäin ahdistavaa ja omituista. Kahden päivän saldo: "200 ihmistä tykkää sinusta" "30 viestiä" jne. Ja aivan täysin random miehiltä. Jokainen joka käy katsomassa sinun profiiliasi myös tallentuu Appiin. Eli sama myös toisinpäin. Kaikki ketä käyt katsomassa myös tietävät että kävit.
-"Kiva kun kävit katsomassa profiiliani. Mitä kuuluu?"
Jos olet noin skarppi, varmaan myös huomasit että EN tykännyt sinusta.
-"Miksi et vastaa?" "Etkö halua jutella?"
Taidan poistaa tuon sovelluksen aika pian. Tietysti ihan imartelevaa että joku epätoivoinen sielu käy siellä minun kuvistani tykkäämässä. Mutta vaaka kallistuu silti negatiiviseen suuntaan.
Toinen testaamani app oli Happn, jota ystäväni suositteli minulle jo Helsingissä. Siinä ihmiset (joilla on sama sovellus, doah) jotka kohtaavat tosi elämässä (eli kävelevät kadulla ohitse jne) näkyvät sinun ruudullasi jos he sopivat hakemaasi profiiliin. Ideana kiva ja miehet joita siellä näkyy ovat järjestäen aika komeita ja kiinnostavia. Selvästi vähemmän käyttäjiä ja laatu parempi kuin Badoossa, jonne selvästi on kokoontunut kaikki Kölnin miehet. Näistä kolmesta kuitenkin toistaiseksi parhaiten on toiminut Tinder. Vanha kunnon Kinderi. Muutama ihan kiinnostava sielläkin tällä hetkellä. Puran nyt selvästi näihin deitti sovelluksiin tätä S turhaumaa. Oikeasti en jaksaisi tällä hetkellä lähteä treffeille kenenkään uuden kanssa. Mietin jo että pidän "tipattoman" viimeistään ensi kuussa. Ei deittejä, ei mieshuolia, ei seuranhakua. Helmikuun tavoite tutustua saksalaisen keittiön salaisuuksiin ei ole oikein pyörähtänyt käyntiin. Tein Runebergin torttuja suomalaisen työkaverini kanssa ja lausuimme Maamme-laulun niitä tarjoillessamme maanantaina töissä kahvipöydässä.

Runeberiläisiä. Tuli muuten erittäin onnistuneita!

Palataanhan taas asiaan! Koitan lepäillä ja henkisesti valmistautua viikon karnevaalijuhlintaan.

Kuulumisia

Voihan kusi.

Tilanne sinun ja Herr Lehrerin välillä ei kuulosta siltä, kun mitä olin toivonut. Tästäkin kirjoitin pitkän analyysin, mutta se on nyt kotikoneella itse ollessani töissä. Joten aion kylmän rauhallisesti ja äärimmäisen törkeästi sivuuttaa aiheen tästä postauksesta ja palata asiaan myöhemmin, okei?

Sen sijaan saat kimaran kuulumisia ja niihin täysin liittymättömiä kuvia.

Lähes 13-vuotias Reino on vihdoin oppinut kerjäämään. Tässä kytiksessä aamuinen kalkkuna-juustoleipäni

Ostin A:lle crossfit-sukat, mutta koska ne olivat niin söpöt, niin ostin itselleni samanlaiset ;)

Tänne kuuluu edelleen sitä samaa. Pientä levottomuutta havaitsen tosin itsessäni. Tuntuu, että nyt kun päivät pitenevät ja kevät pikkuhiljaa koittaa, pitäisi itsekin saada paljon enemmän aikaiseksi. 

No tässä kuvassa ei ole kevättä koittanut. Otin sen muistaakseni viime viikolla tarpoessani salille ennen seiskaa. Nyt paistaa aurinko ja ulkona on +8. Suunnilleen yhtä lämmin kun toimistossani.

Työn puolesta menee ihan hyvin, varsinkin nyt kun B on astunut mukaan projektiini ja pystyy ulkopuolisena avaamaan sanaisen arkkunsa asioista, joita meidän puolella ei osata ottaa huomioon, joten töiden etenemisestä en niinkään ole huolissaan. 

Mutta treenien osalta huomaan kaipaavani jotain. Älä käsitä väärin, fiilikset ovat loistavat, motivaatio on katossa ja hommat sujuvat, mutta koska minulla ei ole mitään selkeää tavoitetta treenauksen suhteen, tunnen itseni välillä vähän eksyneeksi. Viime alkusyksystähän asetin tavoitteeksi kasvattaa selkäni leveyttä, jotta avoselkäinen mekkoni näyttäisi niin hyvältä kuin mahdollista väitösjuhlissasi. Tässä onnistuin mielestäni ihan ok, mutta sen jälkeen olen treenaillut pelkästä tekemisen ilosta. 

Iloinen treenaaja (eikä ole. Suosikkiohjaaja oli poissa eikä sijainen ollut mieleen)

Sarjapainot eivät enää nouse yhtä paljon kuin alussa ja olen tehnyt pieniä muutoksia ohjelmiini lisäämällä niihin muutamia liikkeitä. Vapailla painoilla jaksan tehdä enemmän kuin ennen ja kestävyys on myös parantunut. Ekaa kertaa viime viikon BP:ssa oli sellainen olo, että 22 kg:n kyykkypainot ovat helppoja, enkä tuntenut minkäänlaista hapotusta missään vaiheessa vaikka teinkin kyykyt syvinä. Aion nostaa painot 25 kg:n tällä viikolla. Kehonpainoni ei edelleenkään ole liikkunut mihinkään suuntaan, mutta olen kutistunut. Viime viikolla ostin farkut kokoa xs, ja samankokoisia paitoja olen käyttänyt jo jonkun aikaa. Ihan hullua.

Nykyään olen tällainen mini-ihminen

Sykemittaristani on tullut aikamoinen mulkku. Pari viikkoa sitten se oli omatoimisesti lisännyt tunnin ylimääräistä viikon liikuntatavoitteisiini. ”Päivitin itseni”. Niin just, ja minä vittu käyn töissä ja seurustelen, että päivittele ja jumppaa sinä vaan keskenäsi. Eilen aamulla se ilmoitti, että viime viikon kolme salikäyntiä ja kolme ryhmäliikuntatuntia eivät ole tarpeeksi, vaan pitää harjoitella lisää. Siellä nyt joku Polarin insinööri on selkeästi sitä mieltä, että nyt voisi vähän kiristää tahtia jos vaikka olisi jotain liikunnallisia uudenvuodenlupauksia tehnyt. En muuten ole.

Motivoivaa?

Nyt pitää mennä kuvaamaan geeli. Mutta palataan taas asiaan. Koetan saada viimeisteltyä kotona olevan tekstin, niin avataan taas virtuaalisesti toinen viinipullo ;)

Haleja mussu!

/K

Seurustelun harmaalla alueella

Miehet joita pelottaa. Tästä voisin alkaa keräämään enemmänkin materiaalia josko tätä aihetta joskus voisi ymmärtää hieman paremmin. Ja vielä sanotaan että naiset ovat monimutkaisia. Miehet ne ovat monimutkaisia. Näköjään tämä ongelma ei rajoitu suomalaisiin miehiin. Suomalaisia miehiä pelottaa, saksalaisia miehiä pelottaa. Ketä muuta pelottaa, käsi ylös? Homma menee kutakuinkin juuri niinkuin kuvailit tuossa edellisessä kirjeessä. Ensin on kaikki kivaa, hienoa ja kipinöitä sinkoilee ja tuijotellaan silmiin ujosti mutta ahnaasti. Josko sekin olisi minusta kiinnostunut? Ja onhan se kiinnostunut. Sitten päästään siihen että pussaillaan ja kosketaan ja halaillaan sohvalla telkkaria katsellen. Kaikki on helppoa eikä liikaa tarvitse ajatella. Koska hommahan lähtee pyllymäkeen alaluisuun vetisen jäisessä mäessä heti kun aletaan miettimään liikoja. Mitäs nyt sitten? Pitäisikö tuntua joltain? Pitäisikö tuntua enemmän? Silmissä sumeta ja sydämen tykytellä jatkuvasti? Vai tapahtuiko niin vain teininä? Mihin tämä on menossa? Seurustellaanko me?
S:n päässä on pyörinyt nyt juuri nämä ajatukset. Ja lisätään vielä siihen se miesten rakastama klassikko: etten nyt vaan satuttaisi ketään ja loukkaisi kenenkään tunteita! Hohhoijaa. Juttelimme eilisillä treffeillä aiheesta aika paljon. En tiedä saimmeko mitään selvyyttä ongelmaan. Hänen mielestään meillä on kaikki hyvin ja minä olen täydellinen (tietty), mutta ei nyt tiedä että pitäiskö olla jotenkin enemmän rakastunut, jotta suhdetta voisi viedä eteenpäin. Ensinnäkin minua ihmetyttää että minne tätä nyt täytyy olla viemässä. Tämä suhteen harmaa alue on kuulemma vaikeaa. Kun ei tiedä seurustellaanko vai ei ja mitkä ovat säännöt. Olisi kiva tapailla minua, mutta kiva myös pitää ovet auki joka suuntaan. Mutta olisi silti kiva että se toinen ei tapailisi muita vaan odottaisi kiltisti kotona puhelimen vieressä. Kuulostaa vähän liian tutulta. Sovimme että otetaan nyt ihan rauhassa ja katsellaan. Ei olla menossa minnekään, ei valkoiselle eikä mustalle (?) alueelle vaan ollaan ihan rauhassa siellä harmaalla ja tapaillaan. Ei sääntöjä ei sitoumuksia. Toisaalta olen tyytyväinen että saatiin asiaa purettua ja voidaan ottaa tämä suhteen kanssa ihan rauhassa. Toisaalta puolet minusta vähän niinkuin pisti jo tämän suhteen pussiin ja pakettiin.
Haluaisin tavata miehen jonka kanssa tuntuisi että molempien mielestä sitä toista on kiva nähdä ja on kiva puhua mitä voitaisiin viikonloppuna tehdä ja missä kaikissa kivoissa ravintoloissa käydä jne.  Että sitä haluaisi oppia tuntemaan sitä toista ja kuunnella kaikkia sen ajatuksia ja kertoa sille itsestään. Nyt olen jossain harmaassa suhteentapaisessa jossa en tiedä koska nähdään, voinko edes kysyä sitä etten pelota sitä toista, joko se huomenna päättää ettei se haluakaan edes yrittää kun pelottaa liikaa jne. Mitä iloa tästä nyt sitten on? Jos tämä päättyy tänään niin tuntuu että vain menetän sen hieromasauvankorvikkeen.

Keittiöpsykologiaa

Tämä olisi nyt se hetki kun kutsuisin sinut kylään luokseni, avaisimme punaviinipullon ja istahtaisimme sohvalle siemailemaan sitä sivistyneesti (lue: turruttamaan makuaistiamme juomalla aivan liian suuria kulauksia ja aivan liian nopeasti) samalla kun keskustelisimme näistä sinun ajankohtaisista mieshuolistasi Ariana Granden uusin levy soiden taustalla (oikeasti istun toimistossani ylikypsän, banaanin maku suussa palautusjuomaa hörppien takaraivossa ajatus, että pitäisi taas kerran kasata yksi prese huomista varten).

Kolmenkymmenen vuoden ajan draamaallista elämää eläneenä (kyllä, elämäni draamailut alkoivat jo synnytyssairaalassa…) sanoisin, että suhteenne on tullut sen ensimmäiseen risteykseen. Kaikki on ollut kivaa ja kasuaalia tähän asti, ei ole paljon tarvinnut miettiä, että mitä mieltä se toinen on minusta kun eipä sillä niin väliä ole. Sen verran uusi tuttavuus, että jos sanon tai teen jotain hölmöä josta se ei tykkää, niin pahimmassa tapauksessa menetän hyvän pedinlämmikkeen (tai A:n sanoin, hieromasauvankorvikkeen). 

Mutta jossain vaiheessa itsestään rupeaa löytämään uusia tunteita, sellaisia joita ei ehkä ole tavannut taas hetkeen. Vatsassa lepattelevat perhoset pelkästä katseesta, kämmenet hikoilevat pelkästä ajatuksesta koskettaa toista ja mieli on yhtä aurinkoinen kuin sen säteet helmikuisilla hangilla (ei tosin täällä, täällä on ihan kusinen sää). Siinä vaiheessa tulee mukaan suhteen söpöilyvaihe, eli tehdään picnic-eväitä, silitellään hiuksia kun toisella on paha olo, katsotaan sellainen elokuva, joka ei itseä ehkä niinkään kiinnosta mutta josta se toinen tykkää (minäkin yritin katsoa Star Warsia -pääsimme muistaakseni 14 minuutin kohdalle ennen kuin hermo meni) ja otetaan oikeasti huomioon mitä mieltä se toinen on asioista. Yritetään olla loukkaamatta ja hölmöilemättä. Ollaan onnellisia, ja mielessä käy ensimmäisiä kertoja, että voisikohan tästä tulla jotain syvempää? 

Söpöilyvaiheeseen ei kuitenkaan kuulu rakkaudentunnustukset, sillä oikeasti kukaan ei tässä vaiheessa tiedä missä mennään. Ja sitten tulee kuoppa matkaan. Eli kun itsekin tajuaa, ettei tiedä missä mennään. Ja alkaa tulla ensimmäiset synkät ajatukset siitä, että mitä jos se ei tykkääkään minusta ja minä olenkin vaan kuvitellut kaiken? Ehkä se on edelleen siinä kasuaalivaiheessa ja kaikki leivät, silitykset, kädestä pitämiset ym. ovat vain omaa vaaleanpunaista kuvitelmaa. Otetaan vähän takapakkia kun omat ajatukset pelottavat niin perkeleesti. Jos se tulee sen puolivälin yli hakemaan takaisin, niin sehän tarkottaisi, että kyllä se tykkää. Mutta kun ei se toinen ihan tyhmä ole, niin se todennäköisesti luulee, että jotain on tapahtunut ja kiinnostus on lopahtanut tai muuta samantyylistä. Ei se tiedä, että sen pitää nyt olla se rohkeampi ja ottaa muutama iso askel ja hakea takaisin. Eikä se tiedä sitä siksi, kun ei kukaan kerro sille sitä.

Minulla on hyvä mies. Se puhuu ja se pussaa. Se ottaa kädestä kiinni ja silittää kun on paha mieli. Ja se tykkää halata. Ja se katsoo kanssani Juttaa ja superdieettejä, Ensitreffit alttarilla sekä muita laatuohjelmia vaikka ei niistä tykkää. Se ostaa kaupasta sitruunavichyä, koska se tietää, että minä tykkään siitä. Itse se ei tykkää, mutta juo silti. Tänään se söi aamupalaa. Ekaa kertaa meidän seurustelun aikana ennen kello seitsemää. Se syö multivitamiineja ja magnesiumia koska minä haluan ja koska minä huolehdin. Se tekee yli 10 tunnin työpäiviä hakeakseen minut iltajumpasta kotimatkalla, jotta saisin ruokaa ja tarpeeksi unta ennen seuraavan aamun treenejä. Se sanoo kauniiksi. Ja se nauraa huonoille jutuilleni (joskus myös pelkästä kohteliaisuudesta). Ja se kertoo miten paljon se rakastaa. Ja se tuntuu tosi hyvältä.

Meillä ei koskaan ollut tuota ensimmäistä risteystä, sillä parin viikon tuntemisen jälkeen totesimme, että seurustelumme alkoi ensitreffeistä. Toinen risteys on toki meilläkin ollut, mutta se vaatii jo toisen pullon viiniä…

Mitään konkreettisia neuvoja en tähän osaa antaa, kun että malta hetki ja ole rehellinen. Kaikkia kortteja ei tarvitse levittää pöydälle, mutta häntä saattaisi rauhoittaa tieto siitä, että sinä tykkäät, sinä olet siinä, etkä ole menossa minnekään (tosin älä käytä noita sanoja - taisit aiemmin kertoa jostain autoon linnoittautuneesta stalkkerista…). 

Ja luota siihen vatsanpohjassa olevaan tunteeseen.

Lykkyä!

Puss :*

/K