Kölnin Karnevaalihuumaa!

Moikka,
Karnevaaleista selvitty. Huh! Aika rankka setti näin ensikertalaiselle ja näin vanhalle! Eipä ollut liioittelua kun ihmiset varoittelivat että koko kaupunki on aivan sekaisin karnevaalien ajan. Torstaina alkoi homma heti aamusta kello 9. Siinä kohtaa jo kadut alkoivat täyttymään naamiaisasuisista juhlijoista.Työpaikalla aloitimme juhlinnan alkoholipitoisella aamiaisella josta juhlat jatkuivat alakerran kahviossa koko instituutin väen kesken. Itse otin tässä viisipäiväisessä riehassa "joka toinen päivä" -taktiikan. Eli pidin aina väliin lepopäivän ja sitten taas uudella asulla uuteen juhlintaan. Ihan hauskaa kyllä oli. Kaupunki täynnä iloisia ja värikkäitä ihmisiä jotka ovat kaikki juhlatuulella aamusta alkaen. Joka ikinen baari ja pubi ja kippola oli tietenkin aivan täyteen ahdettuja ja hinnat sopivasti korotettu karnevaaleja varten. Jos sisälle sattui pääsemään niin meno oli aika eläimellistä. Voi todellakin sanoa että aika tosissaan nämä saksalaiset ottavat tämän "what happens in karneval, stays in karneval" sanonnan. Kaiken juhlinnan päätteksihän sitten poltetaan "Nubbel" eli sellainen baareissa katosta hirressä roikkuva nukke joka toimii syntipukkina ja synnit häviävät sen myötä kuin tuhka tuuleen. Kätevää! No, itsekin yhden "walk of shame" kokemuksen siinä koin vaaleanpunaisissa sukkahousuissa ja tutussani aamusella kotiin raahustaessani. Että parempi poltella parikin nukkea varmuuden vuoksi.

Kuvakollaasi ensimmäisistä karnevaaleistani. Kolme eri variaatiota mustalle tutulleni. Ballerina Trolli, lepakko sekä Black Swan. Innostuin ehkä hieman liikaa tilaisuudesta käytellä kasvomaaleja ja tekoripsiä! 

Juhlintaa sen eri muodoissa. Työpaikalla, baarissa, kaduilla!

Rosemontagin karnevaalikulkueessa riitti ihmeteltävää. Jos olisi seissyt alusta loppuun yhdessa paikassa katsomassa olisi saanut kerätä karkkeja ja kukkia ja pehmoleluja sellaiset 5-6h. Me jaksoimme huutaa "Kamelle!" noin 2h ja saalis oli tämä!

Kun karnevaalijuhlinnasta oli selvitty oli vuorossa vähän erilaista "juhlaa". Sain perheeni tänne Saksaan kylään. Kävimme moikkaamassa siskoani Berliinissä ja katsomassa heidän sirkus-showtaan ja sen jälkeen tulimme tänne Kölniin. Tuli niin hyvä mieli siitä että poikani sai olla täällä minun luonani. Näki että täällä on ihan tavallinen koti olemassa ja paikka hänelle. Ja äiti on täällä ihan sama kuin Suomessakin.

Linna nukkumapaikkana

Jonkin verran juteltiin aiheesta "miksi sinun pitää asua täällä?". Onhan se aika omituista. Miten sen selittäisi viisivuotiaalle kun ei oikein osaa selittää sitä aikuisellekaan? Tai itselleenkään. Olen levoton sielu, jonka pitää päästä näkemään hieman erilaista tapaa elää ja olla ja tehdä tutkimusta? Haluan oppia uuden kielen, tavata uusia ihmisiä, löytää itseni ehkä siinä sivussa? Elämä on samaa täälläkin samoinen tylsyyksineen ja murheineen ja yksinäisyyden tunteineen, mutta samalla kuitenkin erilaista. Joku muu on onneksi osannut laittaa aika hyvin kaiken mitä tästä asiasta ajattelen helposti ymmärrettävään muotoon (tosin englanniksi):
http://masedimburgo.com/2014/06/04/17-things-change-forever-live-abroad/

Etenkin tuo kohta jossa puhutaan kuinka ulkomaille muuttoon ei tarvita rohkeutta, vain päättäväisyyttä. Sekä kaikki kohdat joissa puhutaan mitä tässä kaikessa oppii itsestään. Oppii kärsivällisemmäksi, oppii pyytämään apua, oppii että osaa myös olla hiljaa ja ujo, oppii että osaa kuunnella muita ja tarkkailla ja todellakin oppii mitä ominaisuuksia itsessään tai asioita elämässään oikeasti arvostaa ja mitkä ovat olleet vain entisen kulttuurin tai asuinpaikan opettamia tapoja.

Noh, asuipa nyt missä tahansa ja kokipa kuinka hienoa kehitystä ihmisenä ja tieteen tekijänä niin perus arkea pyörittää ne samat huolet ja pohdinnat. Kuten nyt nämä miesasiat. Jatkan nyt tätä samaa keittiöpsykologisointia minkä sinä viimeksi aloitit, sillä inspiroiduin tuosta sinun tekstistäsi. Eli mistä kumpuaa se sisäsyntyinen tarve, että nainen haluaa pitää sitä omaa pientä laumaansa kasassa ja olla yhdessä ja suunnitella ja tehdä ja olla? "Pliis, ole minun kanssani ja ole minun kanssani omasta tahdostasi koska haluat!" Olen useampaan otteeseen puinut hieman samaa dilemmaa eri ystävieni kanssa ja tämä tuntuu todella olevan yleinen issue useammassakin parisuhteessa. Eli nainen haluaa olla yhdessä ja mies ei oikein tätä ymmärrä. Että juurihan tässä ollaan oltu yhdessä koko päivä? Vieläkö pitää olla yhdessä? Ja kai nyt kesälomasta voi yhden viikon olla poikien kanssa reissussa ja tarviiko siitä sitä paitsi sopia muutenkaan että mitä kukakin tekee kesällä? Naiselle tarvitsee. Nainen haluaa tietää, että me ollaan yhdessä ja mitä sitten tehdäänkin niin sillä ei ole niin väliä kunhan tiedän että tulemme viettämään sen ajan yhdessä. Ja jos se mies vielä ymmärtäisi tämän ihan itse eikä niin että siitä pitää sanoa mitään. Kukaan nainen (ei ainakaan kukaan minun ystävistäni) ei halua olla se nalkuttava ja kiukutteleva ämmä. Se kamala eukko joka pakotti miehensä kanssaan viettämään hauskaa kesäpäivää rannalle. Ja miksi me edes pelkäämme että heti jos sanomme jotain vastaan ja haluamme tahtomme läpi "kiukuttelemme" tai "nalkutamme". Naisten tunteille ja niiden ilmaisulle on osattu antaa aina negatiivinen sävy. Kaikki mitä nainen sanoo vastaan on "ämmien nalkutusta". Ei ole! Mutta miksi sinusta tuntuu että olet nalkuttava ämmä? Ehkä tuo tilanne nyt on vaan aika uusi sinulle. Että haluat vain kotoilla sen oman kullan kanssa eikä ne omat menot niin hirveästi houkuta. Ja samalla toivoisit että se toinen yhtä lailla kamppailisi saman ongelman kanssa että haluaisi vain olla sinun kanssasi mutta välillä pitää tietysti olla omiakin menoja? Alat pikkuhiljaa laskemaan oman elämän ohjaksia jonkun toisenkin käsiin ja se on aika pelottavaa. Ei se ole heikkoutta. Se on ennemminkin rohkeutta. Uskallat heittäytyä olemaan tietyllä lailla riippuvainen jostain toisesta ihmisestä. Onhan se aikamoista tasapainottelua. Oma tahto - toisen tahto - meidän tahto?

Minä ainakin tunnustan olevani aika täysvaltainen seurustelija. Minulla on omat harrastukseni ja kaverini ja toisellakin pitää olla, mutta kuitenkin kun ihastun ja vaikkapa rakastun niin parasta seuraahan se oma rakas on. Sehän se kaikkein mielenkiintoisin ja ihanin seuralainen on! Sen kanssa juuri olisi kiva suunnitella kaikkia menoja ja reissuja ja elokuvailtoja koska sen kanssa ollaan eniten samalla aaltopituudella, sen kanssa saa halia ja helliä ja sen kanssa voi olla ihan tasan oma itsensä. Eikä sitä tarvitse kaksin kyhjöttää mutta kunhan ollaan yhdessä ja tiedän että se toinen haluaa minut mukaansa ja nauttii seurastani yhtälailla. Tämä ehkä juuri meni nyt rikki minun ja Sn suhteessa. Alkuun mentiin juuri tuolla kaavalla että koitetaan nähdä usein ja tehdään asioita yhdessä ja tämä lähti ihan molempien aloitteesta. Kunnes hän halusi pysäyttää sen junan. Että otetaanpa pakkia ja tapaillaan harvemmin. Olen tässä tehnyt tätä itsetutkiskelua ja en minä oikeastaan kyllä sellaista suhdetta halua. Jos nähdään kun ehditään ja jaksetaan niin en minä sellaiseen suhteeseen jaksa sitoutua ollenkaan. Se menee suoraan kastiin "fuck buddy". Ja sellaista en nyt tähän kohtaan kaipaa ollenkaan. Enemmänkin juuri noita sinun ongelmiasi. Seuraava asia elämässäni jota haluaisin opetella on juuri tuo toiseen ihmiseen luottaminen. Että voisi heittäytyä edes vähän jonkun toisen mielipiteiden ja menojen vietäväksi. Tähän asti olen mennyt aika "my way or highway" mentaliteetilla enkä ole löytänyt sopivaa vastusta kiukuttelemaan kanssani. Mutta ensin pitäisi löytää joku joka katselisi minua edes muutaman viikon ja jonka kanssa synkkaisi kunnolla.

Tiedän ettet nyt ehkä tykkää tästä lopun pienestä uutisesta, mutta tapaan perjantaina Mr. Saksan. *syvä hiljaisuus*
Tiedän, olen heikko paska! Mutta puolustukseksi: nyt ainakin tiedän että ei tässä platonista suhdetta haeta.

Pusuja!

Sofia