Ihmissuhteista, a.k.a. keittiöpsykologiaa osa 2

Ärgh, ärsyttää sinun puolestasi. Ennen kuin tapasin A:n koin, että ongelma oli juurikin tuo. Jos itse menee ja ihastuu johonkin tyyppiin ketä on jo ehkä pussaillut jonkin aikaa (eli ei mitään random baarituttuja tms)  ja jossain määrin alkaa toivoa, että suhde etenisi johonkin suuntaan, ottaa se toinen takapakkia ja haluaa pysytellä harmaalla alueella kun ”ei tiedä tykkääkö tarpeeksi”. Nyt minun tekee mieli sanoa, että kyllä sen tietää jos tykkää tarpeeksi. MUTTA, ei voi yleistää jos sample size on yksi, eli minä itse.

A tuossa vieressä luki juuri tekstisi ja avasi sanaisen arkkunsa. Hän ei kommentoinut S:n aivoituksia tai tilannetta joka siellä on päällä, vaan totesi diplomaattiseen tyyliinsä, että ehkä olisi hyvä aika miettiä mitä itse haluat. Jos sinä olet ok ja onnellinen sen kanssa, että olette harmaalla alueella – hyvä! Mutta jos et, niin asialle tarvitsee tehdä jotain. Vaikka onkin helppo syyttää muita niin S tuskin voi sille mitään, että hänestä tuntuu miltä hänestä tuntuu. Hän vaikuttaa tekstiesi perusteella kivalta ja fiksulta tyypiltä, joten olisi outoa jos hän haluaisi loukata sinua. Ehkä hän tosiaan ei tiedä? Voitko antaa hänelle aikaa? Vaikka muutaman viikon? Olet oma itsesi etkä yritä liikaa ja katsot mitä tapahtuu. Siinä vaiheessa pitäisi jo viimeistään tietää, haluaako toisesta jotain vakavampaa.

Muuten, siinä vaiheessa kun teistä tuli matchit, niin puhuitteko koskaan siitä, mitä kukin hakee? Kavereita vai vakavaa suhdetta?

Ymmärrän silti tosi hyvin, ettei S:n seura enää kiinnosta samassa mittakaavassa. Jos toinen tekee ihan avoimesti selväksi, ettei ole varma omista tunteistaan eikä tiedä tykkääkö tarpeeksi, tulee itsellekin sellainen olo, että ”ehkä en sitten kelpaa omana itsenäni”. Ja koska kuitenkin toivoo, että se toinen tykkäisi juuri siitä omasta ihanasta itsestä, niin tuntuu vähän poisheitetyltä ajalta hengailla sellaisten tyyppien kanssa, jotka eivät osaa arvostaa sitä. Mitä itse tuossa tilanteessa ehkä tekisin on, että etsisin lähimmän uloskäynnin ja panostaisin johonkin täysin muuhun. Niinkuin itsekin sanoit, miehetön-Maaliskuu voisi olla hyvä idea. Itsehän panostaisin treenaamiseen, mutta työ tai alkoholi ovat aivan yhtä euforiaan nostattavia vaihtoehtoja, haha ;)

Omalla parisuhderintamalla menee tasaisesti (en nyt keksinyt mitään muuta sanaa sille, että menee eteenpäin mutta ei varsinaisesti etene. Ollaan vaan). 

Tänään on ystävänpäivä, mutta minulle ilmoitettiin jo hyvissä ajoin, että jos on yksi päivä jota ei juhlita niin se on sitten tämä. Koska se on kuulemma niin teennäistä. Jaaha, no ei kai sitten juhlita.

Arki on tasoittunut ja asiat menevät aika rutiininomaisesti eteenpäin. Viikot olemme töissä ja treeneissä, joten iltaisin väsyttää. Laitamme ruokaa yhdessä, jonka jälkeen loikoilemme sohvalla tietokone, telkkari tai puhelin seurana. Emme kauheasti vaihda ajatuksia. Ei jaksa. Menemme nukkumaan ja seuraavana päivänä sama homma toistuu. 

Olen eristäytynyt kavereistani. En oikeastaan vietä vapaa-aikaani enää kenenkään kanssa, paitsi A:n tai jossain isommassa porukassa. En tiedä onko tämä seurausta siitä, että treenaan niin paljon (eli en juo alkoholia kovinkaan usein ja noudatan säännöllisiä nukkumaanmenoaikoja) vai siitä, että seurustelen. A ei ole eristäytynyt omista kavereistaan. Aina on jotain saunailtaa, läksäreitä tai teemabileitä, joihin pitää osallistua. Ja tietenkin pitää! Hyville ystäville pitää antaa se aika jonka he ansaitsevat, asia jossa itse olen epäonnistunut. Mutta vuosien varrella minusta on tullut itsekäs. Priorisoin omaa hyvää oloani, eli nukkumista ja treenausta, ystävieni edellä. Ajattelen, että ei se varmaan heitä haittaa jos en tälläkään kertaa osallistu, onhan heillä toisensa. Ja kaikki ovat hauskoja ja mukavia tyyppejä, niin mihinkäs minun seuraa nyt tarvittaisiin? Tosi kummallinen tapa ajatella...­ Pienenpieni osa minusta kuitenkin toivoo A:n lähtiessä rientoihinsa, että hän edes joskus valitsisi minut ennen ystäviään.

Eilen, jäädessäni yksin kotiin A:n taas kerran lähdettyä jonnekin, mietin, että tätäkö minä elämältäni haluan? Periaatteessahan kaikki on hyvin. Noudatan pitkälti samanlaista elämää kun mitä tein (onnellisina) sinkkuaikoinani, sillä erotuksella, että asun jonkun toisen kanssa. Mutta jostain syystä siitä itsenäisestä, spontaanista naisesta on tullut tällainen vikisevä ja nalkutttava ämmä, joka rakentaa oman elämänsä sen ympärille, mitä samassa taloudessa asuva mies tekee. Ja sekin olisi ihan ok, jos se mies rakentaisi oman elämänsä sen ympärille mitä se vikisevä ja nalkuttava ämmä tekee, mutta kun se ei mene niin. Kun se vikisevä ja nalkuttava ämmä, joka muuten on vannonut ettei siitä koskaan tule vikisevää ja nalkuttavaa ämmää, on lopettanut omilla aivoillaan ajattelun ja on nykyään sellainen hiljainen vässykkä, joka mielellään muuttaa suunnitelmiaan jos sen mies edes vähän ehdottaa jotain siihen suuntaan. Ja siihen pitää saada muutos.

Muutin äsken illan suunnitelmia ja nyt on kapinallinen olo (ei ole).

Laters, baby! :*

Ainiin. Hyvää ystävänpäivää Mussu! <3 <3 Olet tosi tärkeä!