Miksi aina mun pitää?

Juuri noin käyttäytyy aikuinen ja kypsä ihminen. Ei jäädä murjottamaan ja kiukuttelemaan ja täten yhä vain syventämään tätä draaman kierrettä vaan ollaan aikuisia ja kysytään suoraan jos joku on vikana ja sanotaan itse myös mikä itseä kaivelee. Kerro heti miten draama kehittyy!

Mielestäni itse käyttäydyn usein noin. Yritän erottaa draamasta sen asian erilleen ja ne isoimmat kiukun tunteet toisaalle. Mikä tässä nyt harmittaa? Voidaanko ihan vain puhua tästä asiana eikä niin että "ite oot tyhmä". Mutta miksi tuntuu aina että minun pitää olla se aikuinen ja kypsä ja käyttäytyä hyvin kun muut saavat kiukutella ihan miten tahtovat?! Ihan kuin olisi jatkuvasti tarhan tätinä hiekkalaatikolla.
Tästä nyt hyvänä esimerkkinä tämä ex-aviomieheni kanssa jo vuosia jatkunut keskustelu siitä että kuuluisiko lapseni saada asua myös minun luonani täällä Saksassa. Vaikka tietysti olen kamala ja itsekäs ja urakeskeinen paha ihminen, mutta josko nyt kuitenkin sillä lapsella olisi yhtäläinen oikeus meihin molempiin. Minun järjelläni tämä keskustelu menee näin: mikä on lapselle parasta? Mikä on tasapuolisinta kaikille? Tehdään kompromisseja ja vuorotellaan? Luotetaan siihen toiseen ja otetaan molemmat vastuuta. Eiköstä joo? Erot on erottu ja suhde on ohi ja nyt voidaan keskustella ihan asioista. Mutta ei voida. Jokainen tekstiviesti tai mikäkin ehdotus päättyy siihen että exäni poimii viestistä jonkun yhden irrallisen lauseen ja alkaa kiukuttelemaan tuon lauseen sanomasta. Esimerkki: kerroin että on mielestäni hienoa kun hänen äitinsä auttaa lapsen hoidossa, mutta ei se kuitenkaan äitiä korvaa. Lapsen tarvitsisi saada olla enemmän äitinsä kanssa ja asua tämän luona myös. Samalla ehdotin että minkälaisella järjestelyllä lapsi voisi asua täällä ja kuinka monta kuukautta ja mitä päiväkotivaihtoehtoja olen selvitellyt jne. Vastaukseksi sain jotakuinkin: "ei se mummu äitiä yritäkään korvata. Älä sinä tule neuvomaan mitä me täällä tehdään." Huoh! Koitin paikkailla ja sanoa että ei se nyt ollut tarkoitukseni ja hienoa vain että on mummu auttamassa, voidaanko keskittyä nyt tähän muuttoasiaan. Vastaukseksi seuraavat kaikki viestit olivat keskustelua mummusta äidin roolissa ja kuinka minä luulen tietäväni ja muuta kiukkua. No ei siinä mitään. Minä lasken kymmeneen, nielen oman kiukuttelunhalun ja vältän kirjoittamasta että "senkin idootti juuri tämän takia me erottiin kun sä olet tollainen saatanan pikkumainen kakara!" Ei, en kirjoita noin. Kirjoitan että "en halua riidellä. Voitaisiinko keskustella ihan hyvässä hengessä aikuismaisesti?" Ja muuta turhaa.

Toinen vastaava esimerkki on viimeaikaiset yhteydenpitoni työasioissa entisen pomoni kanssa. Kyselen sadatta kertaa projektimme aikataulua ystävällisen neutraalilla viestillä. Sitten kun viesteihini ei vastata kuukausiin lähestyn jo vähän tiukempaan sävyyn, mutta pelkästään asiallisesti. Ja saan vastaukseksi samaa kiukuttelua. "Älä sinä tule minulle neuvomaan tuolla äänensävyllä..." ja tätä rataa. Hengitän syvään ja naputtelen vastaukseksi vittusaatanaa. Sitten deletoin sen kaiken ja lasken vielä sataan. Olen aikuinen, hyvin käyttäytyvä asiallinen ihminen ja me keskutelemme tässä työasioista emmekä siitä mikä ketäkin kiukuttaa tänään ja oliko puuro kylmää. Joten naputtelen lopulta vastauk
sen että "voisimmeko pitää asiasta Skype-palaverin ettei keskustelu lähde tässä nyt väärille urille". Hienoa. Olen aikuinen. Paskat. Onko pakko?

Koska on minun vuoroni kiukutella? Olla täysin irrationaalinen raivotar ja muut sitten lohduttelevat ja käyttäytyvät fiksusti? Jos olen jo sellainen enkä vain huomaa niin saa kertoa! Erittäin hyvät defenssit meinaan päällä tässä jos näin on.

Väsynyt salikissa lähettää terveisiä!

Olen aikuinen nainen, olen aikuinen nainen, olen aikuinen nainen….

Muistatko, kun kerroin jokunen kuukausi taaksepäin eräästä tutustani, joka päätti aloittaa vanhanaikaisen mykkäkoulun kanssani? No, mehän olemme sen jälkeen nähneet toisiamme käytännössä pari kertaa viikossa, ja olleet molemmat olleet aivan yhtä kiinnostuneita toistemme seurasta. Eli toisin sanoen, olen vältellyt häntä kuin ruttoa ja sama toisin päin. 

Totesin kuitenkin jokunen päivä sitten miten käsittämättömän huonolle tuulelle hänen pelkkä läsnäolo minut saa, osittain siksi, että en saa päästäni miten epäreilua, lapsellista, rumaa ja epäkunnioittavaa hänen käytös on, mutta myös johtuen siitä, että minua vaivaa tämä ratkaisematon tilanne.

Joten, niin kuin jo edellisessä postauksessa hehkutin erästä uudenvuodenlupaustani, jos joku asia harmittaa niin ei saa jäädä valittamaan, vaan sille pitää tehdä jotain tai lopettaa valitus. Laitoin hänelle siis viestin, jossa kysyin mikäli hänellä on intressejä selvittää tämä asia*.

And then we wait.

 

*toinen vaihtoehto olisi ollut poistaa hänet elämästäni (eli facebookista) sen enempää kyselemättä, mutta koska olen kiva, niin olen tässä tilanteessa.

Hyvää tiistaita, onko vappusuunnitelmia? :*

/K

Rillipää kuittaa

Nyt se on totta. Olen virallisesti vanha. Kävin eilen hakemassa tilaamani silmälasit. Aamen, arkku kiinni, omaiset ovat nähneet. Toinen jalka haudassa. Ei sillä, silmälasit kyllä mielestäni ihan sopivat minulle mutta ilmankin olisin voinut elää. Huoh! Samalle viikolle onneksi osui hieronta, kosmetologi ja kampaaja sekä nyt sitten nämä uudet prillit. Joten look sai kunnon päivityksen! Before - after:

Ennen kampaajaa ja rillejä - Jälkeen kaiken make overin

Ymmärrän ihan hyvin tuon ahdistuksen mitä kuvailit. Kroppa on hyvässä kunnossa, näyttää siltä mistä tykkäät, mutta onhan se "turhamaista ja turhaa". Jos tulee treenitauko ja pakkolepo, sinulle ei käy mitään pahaa. Elämä jatkuu, kaikki on silti hyvin. "Hei älä ressaa, hyvältä sä näytät noinkin!" Muttakun se ei ole sama asia. Näytän hyvältä joo, ihan kiva. Mutta se kaikki mitä on saavuttanut ja josta on ollut innoissaan menee. Oman kroppansa kontrolloinnissa ja muokkaamisessa on jotain koukuttavaa. Ja en usko että A pystyy sinua siinä täysillä tukemaan jos ei itse tunne samoin. Mutta se että hän rakastaa sinua ja juuri sinua auttaa varmasti. Kyllä hän on sinun tukena vaikkei joka solullaan hengitä samaa treenaamisen euforiaa.
Minulla ei ole ketään jonka tarvitsisi tällä hetkellä tykätä tai arvostaa sitä miltä kroppani näyttää, mutta hieman samoilla linjoilla minullakin on ajatukset menneet. Kädet ovat ihan hyvät, haukkaa on ja kyykkäämässäkin on tullut käytyä. Olen lihaksikkaampi kuin jotkut miehet ja uskon että suurin osa lihaksikkaista tai ei lihaksikkaista miehistä pitää juuri eniten siitä vartalotyypistä "pieni". Naisen kuuluu olla pieni, siro ja simpsakka. Niin mieleltään kuin vartaloltaankin. Lenkkeillä saa sirosti ponnari heiluen ja vaikka harrastaa jotain balettia. Nainen on nätti ja mieluiten hiljaa. No, näihin ihannemittoihin ei nyt taida olla meikäläisellä muutenkaan asiaa että täytyy mennä sillä mikä itsestä tuntuu oikealta. Minä tykkään että käsissä on vähän lihaksen mallia ja niinpäin pois. Mutta sitä ei kyllä täälllä Kölnissä juuri naisilla näy. Olen minä kyllä ihan positiivista palautettakin saanut miehiltä kropastani. Ja hyvältähän se aina tuntuu kun joku sanoo että "sinulla on niin upeat jalat". "Kiitos, kyykätty on!" Että joku ihailee sinussa juuri sitä asiaa mistä itsekin salaa tai ihan avoimesti tykkäät.

Päästiinpä kunnon pinnallisuuksiin. Mutta sitä se elämä myös on. Pinnallisuutta ja turhamaisuutta. Tämän kaiken maailman parantamisen rinnalla. Pakko välillä kriiseillä vatsalihasten heikosta erottuvuudesta tai siitä miksi se yksi Tinderi ei nyt sitten pyytänytkään ulos. Muuten nämä elämän isot ongelmat ja ahdistukset olisivat ne mitä kriiseilisi. Ja kuka sitten enää nukkuu öitään? Runotytön rakkaushuolet ovat helppo pakotie.

Tämä työpaikan öykkäri on tunnettu sosiaalisesta kykenemättömyydestään ja muut ihmiset töissä suhtautuvat häneen vähän kuin sellaiseen pikkaisen kiusalliseen maskottiin. Että ihan symppis se on vaikkakin räävitön ja typerä. Eikä sekään että kertoo härskejä vitsejä, olen minä niihin tottunut mutta olisivat nyt edes hauskoja. Tuo jalkapallo-keskustelu päätyi sellaiseen hienoon "hahahaha, my boobs, hahahahah" hörötykseen jota säestettiin vielä hienoilla käsieleillä ja räkänaurulla. Siinä kohtaa jokainen kanssaruokailija tunsi erittäin syvää myötähäpeää tätä tyyppiä kohtaan ja toimistossa työkaverinikin vielä tokaisi jälkeenpäin että "ei ole totta miten törkeää käytöstä. Jos minä puhuisin tyttöystävälleni noin saisin turpiini..." jne. Että onneksi en ole yksin näiden ajatusteni kanssa, mutta minun sympatia-purkissa jo pohja paistaa.

No, ehkäpä tästä hilpaisen salille sateisen päivän kunniaksi!
Moikkeli!

Kukkivaa Kölniä!

Työporukalla järjestimme brunssia. Tein mokkapaloja! :D

Vartalokriiseilyä puolin ja toisin

Hei vaan,

tällä kertaa meillä on taas tiedossa rattoisa teksti, jossa pidän monologia minäkuvastani.

Ensinnäkin, olen ottanut käsittelyyn yhden uuden vuoden lupauksistani, eli sen, jossa lupasin lopettaa asioista kriiseilyn ja joko a) hyväksyä ne sellaisenaan tai b) tehdä niille jotain. Koska olen nainen (ja hyvin turhamainen sellainen), on kyse tietenkin vartalostani.

 

Viime syksyisen ravinto-liikunta-whateveranalyysin seurauksena olen elänyt niin kutsuttua henkilökohtaista massakautta. Todennäköisesti tästä johtuen ovat treenit kulkeneet hyvin, sarjapainot ovat nousseet ja energiatasot ovat olleet todella hyvät. Tähän heiveröiseen varteen on tullut lisää lihaksia joihinkin kohtiin, samalla kun toiset kohdat ovat kiinteytyneet. Mutta yksi kohta ei ole pysynyt mukana -tai on se, mutta se on muuttunut vähän väärään suuntaan. Ja se on vatsani. En nyt sano, että minulla ihan järkyttävää etureppua olisi, mutta koska olen muutenkin aika kapea, niin joudun oikeasti nykyään tarkistamaan missä vaatteissa en näytä siltä, että olisin raskaana. Pari viikkoa sitten havahduin tyytymättömyyteen omaa kehoani kohtaan, tein pika-pikaa samanlaisen ravintoanalyysin kun syksyllä ja totesin, että ruokien makrojakauma ei nyt välttämättä ole ihan oikea. Vai mitä sanot siitä, että pääasiallinen energia tulee rasvasta ja proteiinista hiilareiden ollessa taas minimissä?

Siitä sitten google käteen ja etsimään sopivaa suhdelukua ko. ravintoaineille sekä määrittelemään päivittäisen kalorirajan, jossa pyrin pysymään. Karkkipäivä kerran viikossa, jos ei nyt jotain extraspesiaalihappenkia, kuten häitä, polttareita, re-unioneita tms., ole tiedossa. Sillä ollaan nyt menty Kap Verden reissusta lähtien, ja nyt alkaa ehkä pikkuhiljaa näkymään jotain. Maha ei enää ahdista yhtä paljon (tosin en tiedä onko mitään tapahtunut), käsivarsien ja selän lihakset alkavat pikkuhiljaa näkymään ja paino on tippunut muutaman kilon. Ruokaa vetelen naamaani edelleen sen 5-6 kertaa päivässä, mutta kaikki safka menee tällä hetkellä vaa’an (ja My fitness pal:in) kautta. Kehonkoostumusmittausta olen harkinnut viimeiset 2 kk, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tavallaan pelottaa, että mitä jos ne lukemat eivät vastaa sitä mielikuvaa, minkä itselleen on luonut. Miten neuroottiseksi ihmisen voi saada yhdellä lapulla? Ehkä jätän tällä kertaa menemättä ja luotan siihen omaan fiilikseen.

Sitten, vielä viime kirjoituksessa mainitsemastani treenaamisesta ja A:sta. Ei se varsinaisesti haittaa, ettei hän hifistele kanssani maastavetotekniikan löytämistä, jokaista punnerrussarjaa, esiin tullutta selkälihasta tai euforiaa herättävää jumppatuntia, vaan se mikä eniten pelottaa on, että jos kaadun niin ottaako hän vastaan? Jos nyt sattuisi jotain ja joutuisin taas x mittaiselle treenitauolle, niin en oikeasti tiedä miten käsittelisin asiaa. Viime kesänä ollessani treenikiellossa olimme juuri tavanneet joten se aika, jonka varmaan muuten olisin käyttänyt ahdistuen ja murehtien, meni tavallaan nopeammin, kun oli muutakin ajateltavaa kun oma muuttuva keho ja huonontuva kunto. Mutta mitä sitten jos käsi menee taas? Siinä tilanteessa kaipaan ymmärrystä, sympatiaa, lohduttavia sanoja ja tsemppausta, enkä tiedä, että luotanko siihen, että ne ovat asioita, joita A pystyy antamaan. Eikä tämä johdu siitä, etteikö hän haluaisi olla tukenani vaan siitä, että tämä ei ole hänelle yhtä iso asia.

Toinen juttu, mikä tasaisin väliajoin nakertaa alitajuntaa on meidän erilainen näkökulma treenattuun vartaloon. Itse koen treenatun näköisen naisvartalon, tarkoittaen vartaloa jossa on sekä lihaksia että rasvaa, kauniina. Liian kireä ja rasvaton kroppa, huolimatta siitä minkä verran lihaksia on, ei sen sijaan koskaan ole miellyttänyt omaa silmääni (siinä muuten yksi syy miksi treenaan niin paljon-olen niin saakelin pieni!). A sen sijaan ei pidä lihaksikkaita naisia kauniina, viehättävinä, naisellisina, insert-any-positive-word-here, ja huomauttaa kyllä asiasta jos tilaisuus tulee. Joten jossain alitajunnassani en voi olla ajattelematta, että vaikka hän kuinka kertoo rakastavansa minua minun takia, niin kokeeko hän jossain vaiheessa vartaloni vastenmieliseksi? Sillä faktahan on se, että vaikka peilistä näkyvät muutokset toki motivoivat treenaamisessani, niin suurimman ilon ja nautinnon saan siitä kun onnistun ylittämään itseni. Ja tällä hetkellä saan mielihyvää siitä, että nostan tai lasken painavia asioita. Ja tämä johtaa väistämättä lihaskasvuun. 

Haluaisin, että A olisi aidosti ylpeä siitä, että hänen tyttöystävä mavettaa/kyykkää/prässää x kiloa, eikä miettisi, että ”Voi vitsi, nyt mun tyttöystävä näyttää bodarilta”.

Anyways, se siitä. Sitten työasioihin. Olin solubiologiasympparissa eräällä varmasti sinullekin tutulla biologisella asemalla, enkä tajunnut mistään mitään. Olin jotenkin kuvitellut, että astumalla rohkeasti ulos mukavuusalueeltani (joka tällä hetkellä on tutkimuksen kliininen puoli tai vaihtoehtoisesti hyvin spesifiset signalointireitit), saisin avattua omaa näkökulmaa tutkimuksessani. Vaan ei. Suurin osa puheista oli ihan hyviä, mutta osa niistä oli niin spesifisiä, että en jaksanut edes yrittää keskittyä. Muutama helmi löytyi joukosta, mutta ei mitään varsinaisesti maata mullistavaa. Omasta tutkimuksesta sain keskusteltua kanssatutkijoiden kera jonkin verran, mutta kyllä huomasi heti miten siitä omasta asiasta kertominen muuttuu sata kertaa vaikeammaksi silloin kun keskustelunäkökulma on sellainen, josta ei itse tiedä niin paljoa ja keskustelukumpani sen sijaan tietää paljonkin. Pitääkö sitä vaan suoraan sanoa, että ”Mä en nyt oikeasti ymmärrä mistä sä puhut kun emmä tajuu noita juttuja”, vai nyökkäillä hyväksyvästi ja paniikkigooglettaa asiat myöhemmin omassa huoneessa? (En tehnyt kumpaakaan sillä puolet asioista meni ohi joten ei olisi ollut mitään googletettavaa...).

Sympparissa oli muuten myös yhteisen ystävämme M:n saksalainen post doc, josta sopivasti pääsemmekin aiheeseen ahdisteleva työkaverisi. Hehe. Kuvailemasi tilanne on ehkä sellainen, jota itse kammoksun eniten mutta johon valitettavasti olen myös törmännyt. Yritä siinä tehdä töitä ja olla normaalisti, kun kokoajan on oltava varpaillaan siitä mitä kuittia seuraavaksi tulee. Hate to say it, mutta koska varmaan myös Saksassa työpaikan kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että työkavereita ei potkita munille, niin en usko, että voit tehdä muuta kun toivoa, että hän löytää seuraavan uhrin. Jos et siis halua ottaa asiaa puheeksi pomosi/paikallisen HR-managerin tms kanssa? Mites muut työkaverit muuten reagoivat hänen käytökseen? Nauravatko mukana (hiljainen hyväksyntä) vai katsovatko tuomitsevasti, että ”Vittu, mikä idiootti”?

Ajattelin vielä muistuttaa sinua miltä näytän. Jos vaikka on päässyt unohtumaan.

 

Vietämme vuosipäivää 15.5, ja ajattelimme juhlistaa sitä yöpymällä romanttisessa spa-hotellissa Tallinnassa. Löysin jo sopivan, vai miltä kuulostaa jacuzzillinen huone skumpalla ja hedelmillä, ”romantic setting in the room” sekä, tietty tärkein, buffet-aamupala? :) :)

Tätä viikonloppua vietän tosin romanttisesti kahdestaan kissan kanssa A:n ollessa polttareissa. Toistaiseksi olen lojunut sohvalla ja käynyt spinningissä, mutta harkitsen suuresti siivoavani. Saas nähdä kuinka käy.

Viikonlopputerkkuja sinne! :)

/K :* 

Lomailua ja Työtä

Moikka,
Aika taas päivitellä Saksan puolen kuulumisia. Katselin puhelimelta kuvia ja huomasin että johan tässä on ehtinytkin taas tapahtua sitten viime päivityksen. Ei mitään mullistuksia, mutta pientä reissua ja arjen kommelluksia ja sellaista. Aloitan nyt ensin vastaamalla noihin keittiöpsykologin kommentteihin. Sopii teemaan sillä tässä juuri keittelen papu-perunasoppaa. Kaapista löytyi purkki papuja, tomaattisosetta ja perunoita ja pienellä googlettelulla menuksi valikoitui: soppa. Siellähän se nyt porisee.
Kyllä tässä tosiaan jo huomaa että alan tänne jo asettumaan aika hyvin. Nurkat on tutut ja lähden rohkeammin tuosta vain kylille ja kokeilemaan eri busseja/junia jne sekä uusia ravintoloita nyt milloin missäkin. Seurauksena tietysti se että matkustan ratikalla AINA väärään suuntaan, "oikaisen" jalkapallostadionin ympäri 2km lisälenkin, kuljen pummilla "vahingossa" kun en tajua aina pitää kolikoita mukana jne. Mutta myös löydän kaikkea uutta ja erilaista. Ja nuo mainitsemasi sosiaaliset ympyrät. Aika vähäiset ne ovat mutta olen enemmän sinut jo itseni kanssa niissäkin. Se eräs ahdistava työkaveri (mies), josta kerroin jo aiemmin on nyt osoittautunut erittäin ärsyttäväksi tyypiksi. Olen jotenkin luovuttanut sen suhteen että jaksaisin yrittää enään. Hän on täysi sika ja saa myös sellaisen kohtelun. Puhun iloisen asiallisesti työasioita hänen kanssaan, mutta en sanallakaan mitään muuta sosiaalista chit-chättiä. Sika mikä sika. Siinä ei yksinkertaisesti ole mitään hassunhauskaa että jokainen lounaspöytäkeskustelu - oli aihe ihan mikä tahansa - päättyy siihen että hän kommentoi jotain ulkonäöstäni. Aiheesta jalkapallo: Sofian rinnat. Aiheesta uusi Post Doc kävi haastattelussa: Sofia sai oman työpaikkansa koska on nätti. Ja tätä riittää. Joka päivälle. Olen sanonut hänelle suoraan, että hän on minusta surullinen ja yksinkertainen ihminen ja hän voisi koittaa hankkia elämän, mutta kaikki kommentointi, täysin avoin vittuilukin, on hänelle vain hauskaa läppää ja kiva kun saan huomiota. I'm done. No more that shit. Eli kyynerpäät esiin.
Muuten nyt kaveripiirit ovat aika pienet. En jaksa ketään random-ystäviä alkaa metsästämään salilta tms. mutta muutaman työpaikan naisihmisen kanssa tehdään asioita yhdessä ja juoruillaan miehistä ja elämästä jne. Ihan hyvä olo minulla on tämän asian suhteen. En minä muutenkaan ole sellainen, että onnistuisin luomaan syviä ja läpi elämän kestäviä ystävyyssuhteita tuosta vaan. Harvassa ne sellaiset olivat Suomessakin.
Ja hei, saksalainen hip-hop kuulostaa jo ihan hyvältä! Ja lähikaupan yrmeän myyjän kanssa meillä on jo ihan keskusteluyhteys; mit karte, bitte, nein, danke schön, schönen abend!

Nämä kukkivat kirsikkapuut ovat niin ihania ja niitä on joka paikassa!

Treenaamisesta. Sanoit että eihän se ole edes vaikeaa tai mitenkään uhrautumista treenata 7krt viikossa. No, on se. Kyllä se 90% ihmisistä todellakin on. Ja kyllä sinäkin paljosta tavallaan luovut ja teet todella paljon duunia että pysyt tuossa tahdissa. Olet vain onnistunut tekemään siitä rutiinin ja löytänyt itsellesi mieluisan lajin. Silloin se tuntuu "helpolta" ja suurimmaksi osaksi hauskalta. Vaikka väsyttääkin melkein joka kerta lähteä sinne salille, mutta kun tietää miten nauttii siitä niin sitä ei jää pohtimaan sen enempää vaan menee vain. Eli siis tarkoitin sanoa että se miten sä paahdat tota treenaamista on vähän erilaista kuin mitä ihan perus tallaaja (kuten minä) jaksaa ja viitsii. Mutta tälläkin tallaajan taaperruksella jotain pientä tulosta on tullut! Kävin InBody-mittauksessa tuossa ja olen saanut vajaan kg lisää lihasta! Jes! Ja aina kun tulos on positiivinen niin silloin tottakai uskon näihin mittauksiin. Mutta olin itsekin pohtinut että jotenkin on vatsalihakset heikossa kunnossa ja uusi Bodypump ohjelma sisältää erittäin vähän vatsoja että täytyypä keskittyä niihin enemmän ja tämä olikin myös lopputulos mittauksessa. Keskivartaloon lisää lihasta, juo enemmän vettä ja syö enemmän. Hyvä hyvä! Will do!

InBody mittauksen "kehityskäyrät"

Mietin tuota kun kerroit että hieman pohdituttaa kun teillä on An kanssa erilaiset suhtautumiset treenaamiseen. Ja ainahan niitä on asioita joista ajatellaan erilailla ja asioita mitkä ovat vain sinun juttujasi. Mutta kaiveleeko tuossa enemmänkin se että hän ei suhtaudu mihinkään vastaavalla intensiteetillä vai että se ei ole juuri se sama asia kuin mistä sinä "vouhotat"? Tottakai sporttaaminen on aika kokonaisvaltaista syömisineen ja menoineen että sikäli olisi hienoa jos sen kaiken voisi jakaa enemmän sen oman rakkaan kanssa. Itselläni olisi vaikeuksia deittailla täysin sohvaperunaa. Mutta se että toisella on se oma intohimonsa auttaa häntä ymmärtämään sinua ja päinvastoin. Se on sinulle iso asia että voi kertoa kuinka paljon teki mieli luovuttaa siinä vikassa punnerruksessa muttet luovuttanut ja nyt olet kuin maailmanmestari.

Olin siellä reissukassa. Ihan Berliinissä asti käytiin kaverin kanssa joka pyyhälsi paikalle Helsingistä. Onneksi ilma oli kuin nuori morsian, joten 3 päivää tuntui todellakin aurinkolomalta. Alan pikkuhiljaa lämpeämään Berliinille. Siellä on paljon mukavia alueita ja ravintoloita ja baareja ja ERITTÄIN komeita miehiä. Paljon. Joka ikisessä kadun kulmassa.

The wall (East side gallery)

Söin mustekalahampurilaisen ravintolassa "White Trash"

 Ja kun Berliinistä selvisin (nukuin 4.5h junassa) suuntasin Kölnin jalkapallostadionille katsomaan FC Köln peliä (älä kysy mikä se toinen joukkua oli). Tykkäsin. Jalkapallo on kivaa katsella. Ja jos oli tylsää katselin komeita miehiä katsomossa. Katsojista noin 70% on miehiä. Sen huomasi puoliajalla vessajonoissa. Ei ollut juuri jonoja naisten puolella.

Jes! Kölle alaaf!

 Reissun jälkeen paluu arkeen oli kova. Pääsiäinen Suomessa ja pitkä viikonloppu Berliinissä. Maanantaina töissä on päässä sellainen tasainen humina. Voisi vaikka nukkua vähän joskus.
Viikosta sulkeutuikin oikein mukava kammottavien treffien viikko. Tapasin nopeasti 3 erittäin epäonnistunutta matchiä. Onneksi olen oppinut että kun nuo miehet pyytävät ulos lupaan korkeintaan "käydä puistossa jätskillä". Siitä on sitten helppo sanoa jätskin jälkeen että onkin tässä kiire salille, moikka! Kyllä ne yleensä sitten ymmärtää eikä paljon kirjoittele perään. Yksille treffeille olin menossa vähän sivumpaan kaupungin keskusta. Blüherpark on kuin Kölnin Keskuspuisto mutta enemään puisto ja vähemmän umpitiheä metsä. Kävimme siellä jo työporukan kanssa jalkapallon jälkeen lammen rannan ravintolaterassilla olusilla ja tykästyin paikkaan. Sovin siis "nopeasti jätskille" treffit sinne seuraavaksi. Äkkiäkös sinne polkaisee. Ei polkaise jos kumi tyhjenee odottamatta juuri kun olet päässyt sinne metsään/puistoon. 10min polkaisu vaihtui siinä kohtaa 40min kävelyksi (minulla on erittäin huono suuntavaisto). Ja treffikumppani oli sopivasti ehtinyt häipyä paikalta kun raahustin perille. Rakko kehkeytymässä kantapäähän, Tinder jumissa enkä voi ilmoittaa että olen myöhässä ja minä taluttelen kusipää pyörää. Voin vannoa että ainakin 5 vesipisaraakin tipahteli siinä kohtaa ja muutama kirosana karkasi jo suustani, mutta onneksi ymmärsi olla sen enempää satamatta. Ei paljoa naurattanut. Tämä treffikumppani oli lisäksi ilmetty kaksoisolento Helsingin hieroja-tyypille jos muistat sen tarinan joten olin jo aavistellut että tässä ei tule käymään hyvin.

Flat it is!

 Nyt on pyörä korjattuna. Korjautin liikkeessä koska tuossa minun pihassani ei ole tarpeeksi tilaa alkaa levittelemään työkaluja ja sisäkumeja ja näyttämään onnettomalta heikolta naisihmiseltä joka tarvitsisi miehistä apua. Se toimi jo kerran, mutta en ajatellut turvautua tähän kikkaan tällä kertaa. Joten olin kuin kuka tahansa aikuinen maksukykyinen laiska ihminen ja talsin lähimpään pyöräpajaan. 25€. Kiitos ja Amen! Korjausta odotellessa kävelin ne päivät töihin. Noin 30min lenkki ja ihan jees näin keväisen aurinkoisina päivinä. Ehtii pysähdellä haistelemaan kukkia ja laskemaan pupuja. 16 pupua aamupalalla laskin! Ja yksi pizzalaatikko

16 pupua. Löydätkö kaikki?

Kevään kunniaksi virittelimme instituutin pihalle grillailut. Aurinko paistoi, grilli kuumeni, olut maistui hyvälle. Kyllä sä tiedät. Elämä on joskus ihan ihanaakin.

Perjantaipullo Lidlistä. Ei kaadu budjetti!

Tässä jo pohditaan seuraavia koitoksia!

Terkkuja ja pusuja!
Sofia

Kuvia puhelimesta

Hei laitetaas sulle tulemaan tällästä kuvakimaraa kun ei mulla oikeen oo mitään asiaa. Tai on, paljonkin, ja tekstiäkin on kirjotettu niin maan perkeleesti, mutta tapani mukaan se on kotikoneella ja mä oon nyt töissä.

Mutta tässä tätä nyt on:

Sain kukkia. Klo 6 aamulla kun Kap Verden –kone oli laskeutunut. Kukkakauppa: lentoaseman Alepa.

Reetu täytti vuosia. Yritin saada meistä hyvän yhteisselfien, mutta valokuvaus ei edelleenkään oo sen juttu ”Fuck you and fuck your fuckin’selfies”.

No sitten. Oli serkun polttarit ja teemana 90-luku. Oli ruutupaitaa (A:n) solmussa ja napapaita alla. Tukka osioissa pinnitetty taaksepäin. Tässä matkalla kotiin. Frisyyrin otin auki ennen kun lähdin tarpomaan ihmisten ilmoille.

Niin kuin jo aiemmin totesin, nilkat kesii kun tuli vähän otettua tota sollia (sekä taivaalta että pullosta, ehhehheh). Nyt kesii sitten loput. Ihan pahaa tekee katsoa itseään ja sitä hilsepilveä joka musta lähtee.

Löysin jonkun ruokaohjeportaalin, jota rupean käyttämään. Terv. ”Joka päivä samat safkat-84”

Tulin kampaajalta ja matkustin spåralla. Huomaa (tai siis ethän sä voi olla huomaamatta!) silmäpussit.

Oltiin häissä. Olin nätti ja A oli komea.

Reetu katseli vaalien tulosiltaa silmät suurina.

Tein maastavetoja ja nyt on sääret mustelmilla. Oon käsittäny, et tekniikka on oikea sit kun sääret mustelmoituu.

Istuin toimistossa ja poseerasin silleen muka huomaamattomasti kameralle. 

 

Mut nyt meinaan taas tehdä töitä. 

Moikku söpöliini! :*

/K