Mielestäni itse käyttäydyn usein noin. Yritän erottaa draamasta sen asian erilleen ja ne isoimmat kiukun tunteet toisaalle. Mikä tässä nyt harmittaa? Voidaanko ihan vain puhua tästä asiana eikä niin että "ite oot tyhmä". Mutta miksi tuntuu aina että minun pitää olla se aikuinen ja kypsä ja käyttäytyä hyvin kun muut saavat kiukutella ihan miten tahtovat?! Ihan kuin olisi jatkuvasti tarhan tätinä hiekkalaatikolla.
Tästä nyt hyvänä esimerkkinä tämä ex-aviomieheni kanssa jo vuosia jatkunut keskustelu siitä että kuuluisiko lapseni saada asua myös minun luonani täällä Saksassa. Vaikka tietysti olen kamala ja itsekäs ja urakeskeinen paha ihminen, mutta josko nyt kuitenkin sillä lapsella olisi yhtäläinen oikeus meihin molempiin. Minun järjelläni tämä keskustelu menee näin: mikä on lapselle parasta? Mikä on tasapuolisinta kaikille? Tehdään kompromisseja ja vuorotellaan? Luotetaan siihen toiseen ja otetaan molemmat vastuuta. Eiköstä joo? Erot on erottu ja suhde on ohi ja nyt voidaan keskustella ihan asioista. Mutta ei voida. Jokainen tekstiviesti tai mikäkin ehdotus päättyy siihen että exäni poimii viestistä jonkun yhden irrallisen lauseen ja alkaa kiukuttelemaan tuon lauseen sanomasta. Esimerkki: kerroin että on mielestäni hienoa kun hänen äitinsä auttaa lapsen hoidossa, mutta ei se kuitenkaan äitiä korvaa. Lapsen tarvitsisi saada olla enemmän äitinsä kanssa ja asua tämän luona myös. Samalla ehdotin että minkälaisella järjestelyllä lapsi voisi asua täällä ja kuinka monta kuukautta ja mitä päiväkotivaihtoehtoja olen selvitellyt jne. Vastaukseksi sain jotakuinkin: "ei se mummu äitiä yritäkään korvata. Älä sinä tule neuvomaan mitä me täällä tehdään." Huoh! Koitin paikkailla ja sanoa että ei se nyt ollut tarkoitukseni ja hienoa vain että on mummu auttamassa, voidaanko keskittyä nyt tähän muuttoasiaan. Vastaukseksi seuraavat kaikki viestit olivat keskustelua mummusta äidin roolissa ja kuinka minä luulen tietäväni ja muuta kiukkua. No ei siinä mitään. Minä lasken kymmeneen, nielen oman kiukuttelunhalun ja vältän kirjoittamasta että "senkin idootti juuri tämän takia me erottiin kun sä olet tollainen saatanan pikkumainen kakara!" Ei, en kirjoita noin. Kirjoitan että "en halua riidellä. Voitaisiinko keskustella ihan hyvässä hengessä aikuismaisesti?" Ja muuta turhaa.
Toinen vastaava esimerkki on viimeaikaiset yhteydenpitoni työasioissa entisen pomoni kanssa. Kyselen sadatta kertaa projektimme aikataulua ystävällisen neutraalilla viestillä. Sitten kun viesteihini ei vastata kuukausiin lähestyn jo vähän tiukempaan sävyyn, mutta pelkästään asiallisesti. Ja saan vastaukseksi samaa kiukuttelua. "Älä sinä tule minulle neuvomaan tuolla äänensävyllä..." ja tätä rataa. Hengitän syvään ja naputtelen vastaukseksi vittusaatanaa. Sitten deletoin sen kaiken ja lasken vielä sataan. Olen aikuinen, hyvin käyttäytyvä asiallinen ihminen ja me keskutelemme tässä työasioista emmekä siitä mikä ketäkin kiukuttaa tänään ja oliko puuro kylmää. Joten naputtelen lopulta vastauk
sen että "voisimmeko pitää asiasta Skype-palaverin ettei keskustelu lähde tässä nyt väärille urille". Hienoa. Olen aikuinen. Paskat. Onko pakko?
Koska on minun vuoroni kiukutella? Olla täysin irrationaalinen raivotar ja muut sitten lohduttelevat ja käyttäytyvät fiksusti? Jos olen jo sellainen enkä vain huomaa niin saa kertoa! Erittäin hyvät defenssit meinaan päällä tässä jos näin on.
 |
| Väsynyt salikissa lähettää terveisiä! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti