Täällä taas!

Noniin, back to business. Sex and the city-kolumni passaa mielestäni mainiosti kirjoitusteemaksi sillä itse en voi raportoida kyseiseltä saralta yhtään mitään. Tämä ei kuitenkaan johdu makuuhuoneen viilentyneestä ilmapiiristä vaan siitä, että tiedän A:n lukevan tätä blogia ;) Joten pitäydyn treeni- ja muu tyhjänpäiväinen jargon-teemoissa, ja säästän makuuhuonekeskustelut live-tapaamisiimme. Mutta sinun tarinasi jaksavat aina viihdyttää, joten anna palaa! :D

Laitetaas tänne väliin vähän lomakuvia, niin ei sitten erikseen tartte kertoa miten siellä meni.

Pakettimatkojen aatelia!

Semisti väsynyt muija koneessa. Huomaa kuitenkin ikkunapaikka <3

Kommentoidakseni aiempaa kirjoitustasi ihmissuhteista ja seurustelusta, mielestäni et ole liian vaativa. Tietenkin sillä on merkitystä, että mistä asioista se tyyppi on kiinnostunut vapaa-ajallaan, kun eihän suhdetta voi perustaa pelkästään siihen (tai ehkä voi?), että vatsassa on perhosia ja ilotulituksia. Kyllähän jokainen tajuaa, että jossain vaiheessa ne perhoset ja ilotulitukset haalenevat ja jos oikeasti ei ole mitään yhteistä, niin mikä sitten on se asia joka pitää yhdessä? Kyllä minä ainakin haluan, että kumppanini on rakastetun lisäksi myös ystävä, jonka kanssa voin jutella ja jonka kanssa voin tehdä asioita.

Käytiin pyöräilemässä läheisellä niemenkärjellä ja löydettiin hylätty ravintola

Tältä mää näyttäisin jos olisin baarimikko

Joskus mietin, että onko A:lla ja minulla tarpeeksi yhteistä? Me molemmat pidämme ruoanlaitosta, puhumisesta, matkustamisesta ja lukemisesta, mutta intohimomme ovat aika erilaiset. Minä rakastan treenaamista, A ei. Hän treenaa viisi kertaa viikossa, joko crossfitiä tai pallopelejä, mutta syyt siihen ovat täysin erilaiset kuin omani. Minä treenaan 7-8 kertaa viikossa ja luulen, että jos en seurustelisi, niin määrät voisivat olla suuremmat. Minä elän ja hengitän suorittamiselle. Rakastan sitä oloa, minkä liikunta saa aikaiseksi, enkä voi väittää etteivätkö liikunnasta saadut peilistä näkyvät tulokset motivoisi. Se mikä ehkä kuitenkin motivoi eniten, on se helppous jolla tuloksia saa aikaiseksi. Tarkoitan nyt sitä, että vaikka osittain itsekin ajattelen, että treenattu ja vahva kroppa vaatii paljon uhrauksia (nimenomaan tuota sanaa käyttäen), niin olen nyt lähiaikoina käsittänyt, että ei se oikeasti ole niin vaikeaa. Sen kun menee ja tekee ja sitten tulee pois. Minun vartaloni on muuttunut todella paljon mielestäni pienellä vaivalla, eikä se kovinkaan montaa kertaa ole tuntunut uhraukselta (paitsi ne kerrat kun olen karkkihimoissa lapioinut rahkaa naamaani koska ei ole ollut karkkipäivä, hehe). Tietenkään tuloksia ei synny yhdessä yössä, mutta jos jokapäiväisillä valinnoilla menee oikeaa suuntaa kohti ja siitä saa kaiken lisäksi vielä hyvän olon, niin ehkä sana uhrautuminen on väärä. Olen kilpailuhaluinen ja olen oppinut hyödyntämään sitä treenatessani. Pusken viimeiset toistot naama irvessä, joskus unohtaen hengittää koska keskityn niin paljon. Yleensä en jaksa tehdä viimeisen sarjan viimeisiä toistoja, mutta se on vaan hyvä. Tietääpähän tehneensä. Ja sitten kun tulee se päivä että jaksan, niin piirrän treenivihkooni ison hymiön kyseisen liikkeen ja painon kohdalle. Joskus lähetän A:lle hikisiä salikuvia tai kerron treenistäni/saavutetusta uudesta ennätyksestä, mutta koska häneltä puuttuu intohimo/kiinnostus treenamista kohtaan, emme oikein saa aikaiseksi sellaista aitoa fiilistelyä, jota itse välillä kaipaisin ja joka antaisi lisämotivaatiota ylittää itseni vielä enemmän. Mutta ei se mitään, siksihän minulla on treenaavia ystäviä (ja tämä blogi, hah!). Välillä myös mietiin, että häiritseeköhän A:a minun fiksaationi treenaamiseen? Se vie x tuntia viikossa, x määrän rahaa (jumppavaatteita ei koskaan voi olla liikaa!), vaatii että syön x määrän ruokaa, joka koostuu aineksista x, y ja z, mutta ei sisällä aineksia ä ja ö. Minua ei haittaa mikään näistä, tykkään hifistellä. Mutta jos A suhtautuisi omiin intohimoihinsa samalla säntillisyydellä kuin minä, niin tulisiko se minulta korvista ulos? Syyllistänkö minä tietämättäni hänen tapaansa elää ja olla, yrittämällä itse optimoida omaa elämääni ja siihen sisältyvää suorittamista?

Kaikkialla oli tosi kuivaa ja pölyistä. Tolla saarellahan ei kasva mikään, jos ei sitä erikseen kastele

Siellä oli myös tasanen ja pehmeä tuuli, joka tietenkin pidempiaikaisesti oli aika raadollinen

Ja tämän avautumisen jälkeen, takaisin sinuun ;) 

Ulkomaillemuuton honeymoon-vaihe taitaa olla ohi ja sitä omaa elämää pitäisi ilmeisesti pikkuhiljaa alkaa elämään. Puolen vuoden sopeutumisjakson jälkeen pitäisi jo olla integroitunut työpaikalleen ja olla ottanut se oma paikkansa työyhteisössä. Olisi hyvä, jos viikkorutiinit sisältäisivät jo pari-kolme tuntia harrastusta vakiopaikoillaan (tiedäthän, ne sellaiset tunnit, jossa jo harkitaan vakionaamojen moikkaamista (mutta ei moikata, ollaanhan me kuitenkin suomesta. Perkele)) ja tunnetaan pientä yhteisöllisyyttä näiden ihmisten kanssa. Olisi myös hyvä jos lähistön lenkkipolut oikoreitteineen olisivat tuttuja, jos ruokaostoksia varten olisi löytynyt itselle sopiva kauppa, jos paikallinen hip-hop kuulostaisi edes jossain määrin hyvältä, jos olisi kyennyt jaottelemaan ympäristönsä ihmiset hyviksiin ja pahiksiin, eikä pahisten kanssa vietetty aika voisi vähempää kiinnostaa, jos ei kokoajan pyytelisi anteeksi omaa olemassaoloaan ”Sori kun olen taas täällä, teidän vaivana. En nyt edes jaksa hauskuuttaa teitä tarinoillani, kun ei me edes puhuta samaa kieltä. Oppikaa nyt edes sanomaan se r. Ärrr-rrrRRRRRRRR. Kato, ei ollu vaikeeta. Paitsi ehkä sulle”.

Yhtenä päivänä päivänä mut vietiin kuolemaan erämaahan. Tässä vielä kolmen tunnin kohdalla jaksaa tuuletella. Toista se oli sitten kun vesi oli loppu eikä se perkeleen vastatuuli hellittäny ja lähimmälle tielle oli varmaan tunnin matka. Tultiin sitten autokyydillä pois. Hehe.

I shit you not. Sinne erämaahan mentiin kuolemaan.

Mutta tässä se ulkomaillemuuton vaikeus ehkä onkin. Ei se, että tetristä imitoiden pakkaat kaikki roippeesi pakuun ja saat eksän kuskaamaan sinut vieraaseen maahan, eikä edes se, että opit sen vieraan maan ja kulttuurin säännöt (kirjoitetut ja kirjoittamattomat - kosher vs. not-kosher) tai että, opit uuden labrasi nokkimisjärjestyksen ja eri litkujen paikat, vaan se, että plaseerat itsesi näihin asioihin. Joko ajautumalla virran mukana tai kyynärpäitä käyttäen haet sitä paikkaa kunnes tasapaino löytyy eikä mikään enää tunnu väkisin yrittämiseltä. En edes aio avata tätä virran-mukana-ajautuminen –aspektia, sillä tiedän, ettei se ole sinulle luonnollinen tapa toimia. Sofia on sama asia kun kyynärpäät, ja silloin tullaan kovaa. Nyt pitäisi vaan osata tulla kovaa sen uuden kulttuurin luoman speksien sisäpuolella kaatamatta niitä sen ympärillä olevia seiniä kyynärpäillään (tai massiivisilla hauiksillaan?). Ja siinä vasta tekemistä onkin. Mutta kun siinä onnistut niin sitten olet integroitunut.

Näkymä hotellilta

Saarella oli paljon kulkukissoja ja -koiria, ja sitten oli tämä ketjussa oleva apina :(

Ihan järjettömän kauniit maisemat

Mites muut ulkkarit? Muita pohjoismaalaisia? Luulisi, että ovat aivan yhtä pihalla kuin sinä. Entä kaikkien Tinder-miesten jälkeen, oletko tutustunut yhteenkään tyttöön (ei silleen romanttisessa mielessä, well you know...)?

Valkoista hiekkaa oli kaikkialla ja omaa rauhaa löytyi heti kaupungin ulkopuolelta

Ekana päivänä poltin nilkat. Nyt ne kesii.

Ja ei pelkoa, en minä pienistä säikähdä, joten paljon terkkuja ja suukkoja ja halauksia myös täältä! ;)

/K

Ei meidän hotla eikä meidän kulkukissat

Yhtenä päivänä oltiin ratsastamassa. Ekaa kertaa hevosen selässä melkein kymmeneen vuoteen, jaiks!

Ja tässä vielä vikat mainookset matkatoimistolle ja heippa Sal. Kiva paikka, joskaan ei mitään tekemistä paitsi aurinkoa ja olutta. Ei sekään ole väärin.