Revolving doors?

Täällä vielä. Elossa ja ihan jopa elinvoimaisena. Sellaista vuoristorataa taas ollut tämä meno. Ylös. Alas. Vähän ympäri sillain ettei tiedä pitääkö käsillä kiinni vai onko jännempää ilman? Vähän ehkä jarrua ettei lähde raiteilta kaarteessa. Noin. Ja taas sitten lujaa ylös että voi tulla alas taas ja ympäri. Mutta onhan siinä oma hauskuutensa kuitenkin. Eli ihan peruskauraa. Olo on tällä hetkellä ihan rento ja seesteinen. Ei montaa päivää lomaan. Tässä ei Nobeleita enää ehdi voittamaan eikä syöpää parantamaan, joten jos saisi muutaman solulinjan valmiiksi ja pakkaseen ja vaikka pari blottia tehtyä niin eiköhän tämä vuosi ala olemaan paketissa. Odotan jo ihan innolla että pääsen pitkästä aikaa Suomeen ja puhtaasti tapaamaan kavereita ja olemaan. Noh, pari päivää pitää varmaan olla vanhassa labrassa viimeistelemässä vanhoja projekteja, mutta näkee siinä sitten ehkä niitäkin tuttuja naamoja samoja, että kivahan se vaan on? Eli lapsi menee isälleen ja minä olen kerrankin Helsingissä ilman "lapsivastuuta". Yleensähän olen siellä tasan sen takia, että olen siellä lapsen kanssa. Kalenteri alkaakin olemaan aika tiukkaan pakattu. Kivaa. Ja pari yötä jos ehtisi sitä sen sataman miestäkin tapaamaan. Sillä tämä ikiaikainen suhdehan on tässä yhä taustalla.

Nämä kuukaudet Saksassa ovat menneet lapsen kanssa tosi hyvin. Molemmat ollaan kotiuduttu tähän uuteen elämään. Elo labrassa löysi uomansa. Miten olla produktiivinen jos pitää neljältä lähteä. Mitä jos vielä lapsen aina myöhässä päiväkotiin eikä ymmärrä mitä kaikkea ne sieltä höpöttelee. Milloin minäkin aamuna on joku erikoinen päivä päiväkodissa, että pitää olla joulusukkaa tai nimenomaan yhdeksältä aamulla paikalla eikä sen jälkeen tai lyhty kädessä iltapäivällä valmiina odottamassa klo 17 kulkuetta jne. Ei ne minulle siellä mitään kerro. Joskus asiat on saksaksi ilmoitustaululla, lue sieltä. Usein ei ole. Pärjää sitä ilmankin. Ei se ole niin vakavaa. Ei todellakaan ole. Maailma jatkaa samaa rataansa. Seuraavassa galaksissa planeetat yhä pyörivät omia ratojaan ja uusia tähtiä syntyy ja toisia kuolee. Me juostaan sateisena aamuna nauraen sateenvarjon kanssa ratikasta lätäköitä pitkin päiväkotiin läpimärkinä ja se aurinko nousee seuraavanakin aamuna. Illalla syödään puuroa, koska itse tehty lohikeitto ei kelpaa ja samalla joku selvittää että käsittämämme Universumi tuskin on hologrammi. Askarrellaan tähtiä ikkunaan ja toisaalla sovitaan ilmastosopimuksia. Elämä on. Mitä ehkä tässä yritän sanoa on se, että elämä on saanut oman kulkunsa. Minä taas sen oman tavan olla oma itseni ja äiti. Selittää, jutella, olla läsnä, pelata, mutta samalla myös välillä sulkeutua sen puhelimen taakse kun en osaa leikkiä pikkuautoilla, en halua olla panttivanki jota ammutaan päähän enkä hyppiä sohvalla. Mutta voidaan värittää. Voidaan tehdä pipareita ja kutsua kavereita kylään koristelemaan niitä jolloin lapsi saa leikkiä ravintolaa 8 aikuisen kanssa joille kaikille tarjoillaan vuoron perään muovin paloja. Ruokailuvälineinä on värikyniä. Ja jos et maksa sinut ammutaan. Ja kaikilla on loistava ilta. Onhan tämä ollut stressiä ja jaksamista ja suunnittelua. Mutta on se myös ollut aika antoisaa. Olen nauttinut todella paljon. Saanut olla oma itseni ja elää sellaista elämää mitä haluan. Eli yksinhuoltajan arki on ollut ihan hyvää. Urheilua kaipaan ja stressitöntä työpäivää jolloin ei ole kiire pois. Ja tietysti ne vapaat illat olisivat joskus ihan tervetulleita. Mutta muuten mennyt oikein kivasti.

Sinkkuna ja yh:na tässä on tultu ihan kivasti pysyttyä. Poliisi? Joo. Se oli taas sellainen tapaus. Kiehnäsi ja kiehnäsi ja kehräsi. Ja pysyi ihan kiusallaankin melkein sillä kaverilijalla. Kunnes sitten yhtenä taas omituisen iltana kun hän istui käsittämättömästä syystä keittiön pöytäni ääressä virnistelemässä ja juttelemassa otimme tämän itse asian puheeksi. Että mitä nyt hittoa? Ja tämän ja muutaman tekstarikeskustelun jälkeen taas kerran ja uudelleen hautasimme tämän jutun samasta syystä. Hänen mielestään olen liian riskialtis sijoitus rakkaudessa. Nainen jolla on lapsi toisessa maassa, kunnianhimoa ja työ jossa sopimukset kestävät vain muutaman vuoden, on vain ajan kysymys koska otan ja häivyn. Ja tietysti asiaa sekunttiakaan harkitsematta jätän hänet kuin nallin kalliolle. Hän tarvitsee enemmän takeita suhteen jatkuvuudesta kuin mitä minulla olisi antaa. Niin. Ei kai tällainen paskan jauhanta enempää jauhamista kaipaa. Ei ainakaan sitten ollut se maailman romanttisin suhteeseen suinpäin syöksyvä rakastaja. Ei ollut ei. Sanoin että hyvää jatkoa sinulle ja ollaan vaikka joskus kavereita mutta ei nyt heti pitkään aikaan kiitos. Tämä tarina on nyt niiiiiiin nähty. Taas ja uudelleen ja moneen kertaan. Ja yhä roikun kiinni yhdessä tällaisessa epätoivosessa keississä. Aka suomi-pojassa eli palomiehessä. Kummasti pelastushenkilökuntaa nämä molemmat. Päästän ihan kohta irti palomiehestäkin. Ihan pian. Kun ensin vähän saa joltain lohduttavaa olkapäätä ja päähän silittelyä. Sitä tässä kai on eniten ikävä. Läheisyyttä ja sitä että olisi joku joka välittää.


Biologi kävi täällä tänään. Kuka pysyy enään mukana näissä kuviossa? En minä ainakaan!

Terkuin,
Sofia

Aloin saksalaiseksi keittiön puolella

Ja toisaalta supisuomalaiseksi. Lonkkua! Pipareita ja joulutorttuja!

Joulutorit ovat täällä taasen!

Tukka lyheni! Valmiina pikkujouluihin! Räyh! 

Kotisohvalta päivää

Moi,

olette varmaan kaikki (Sofia sekä tämän blogin laaja lukijakunta) miettineet, että missä se Kata oikein piileskelee kun ei siitä kuulu mitään. No minäpä kerron. Täällä sohvalla vällyjen välissä taas niiskutan ja aivastelen ja säälin itseäni.

Elämässä on nyt vähän kiireitä kun ravitsemustiede vaatii yllättävän paljon töitä, työpaikalla toivotaan, että saisin jotain aikaiseksi ja tajuttiin tässä juuri, että pitäisi varmaan joku paikka hääjuhlalle varata jos meinataan naimisiin ensi kesänä. Ja siihen bonuksena päälle tulin kipeäksi. Mutta ei se mitään, on nuo stressitasot nimittäin olleet aika korkealla em. asioiden takia, niin saanpahan hyvän syyn makoilla kotona.

Ravitsemustieteen opinnot ovat ollet tosi kivoja ja silmiä avaavia myös omaa elämää ajatellen. Töitä on ollut aika paljon vaikka aihe ei sinänsä ole ollut kovinkaan haastava. Aiempien opintojen kautta osaan ajatella, käyttää tietokantoja ja tiedän suunnilleen miten ihminen toimii, mutta se duunin määrä saadakseen viisi opintopistettä on silti aika hurja. Meillä oli reilu viikko sitten ekan kurssin tentti. Kyseessä oli kotitentti, jonka suorittamiseen oli neljä päivää aikaa. Laskin, piirsin, kirjoitin, analysoin ja suunnittelin. Ja myöhästyin tentin palautuksesta kun tiedoston uploadaus kesti ja kesti. Itkuhan siinä pääsi. Pistin vastaukseni meilin liitteenä vastuuopettajalle mutta en vieläkään tiedä onko vastaukseni hyväksytty. Asia selvinnee kolmen viikon sisällä kun hyväksytyt suoritusmerkinnät tulevat Oodiin.

Hääpaikka on varattu. Tai oikeasti meillä taitaa olla niitä kaksi tai kolme kun ei osata päättää. Ykkösvaihtoehdon kanssa oli hieman liian hankalaa kun paikan omistaja ei useista yhteydenotoista ja lupauksista huolimatta saanut aikaiseksi tehdä meille hintatarjousta. Kakkosvaihtoehto on varattu, mutta se vaikuttaa huonolta idealta mitä enemmän asiaa mietitään. Kolmosesta ei vielä olla saatu vastausta. Nelonen on varalla ja siihen on varaus. Kolmonen on musta hevonen, se on nimittäin keskellä rakennustyömaata tällä hetkellä mutta Helsingin kaupungin mukaan siihen valmistuu kesällä 2016 puisto. Ja eikö kaikki rakennusprojektit aina etene ajallaan? ;)

Tunnelmia kotisohvalta

Koskas Suomeen ja joulun viettoon? Päivämääriä, kiitos :*

/K

No niitä treenijuttuja

Terve taas!

Tämänkertaisen postauksen ajattelin pitää aiheessa treeni ja hyvinvointi, sillä ketä nyt sellaiset asiat ei kiinnostaisi? ;)

Syyskuun alkupuolella harmittelin kun kehonkoostumusmittauksen tulokset kertoivat karua viestiä lihaskadosta. Säästöliekki vaikuttaa olevan varsin yleinen ilmiö, sillä olen törmännyt siihen sekä internetin ihmeellisessä maailmassa että livenä erinäisissä liikkumiseen liittyvissä tapahtumissa.

Syyskuun aikana kävin sopivasti Tavoitteellinen harjoittelu – nimisen kurssin, jossa käytiin läpi perusasioita liittyen treenaamiseen ja syömiseen. Tuli jotenkin tosi helpottunut ja hyvä olo kun sai kuulla niitä asioita, joita on itsekin miettinyt. Ryhmäliikuntahypetys etenkin vaikuttaa olevan illuusiota, joka helposti lähtee käsistä kaikilta osapuolilta. Salilla palautumisen tarpeen huomaa siitä, etteivät painot enää nouse mutta ryhmäliikuntaan jaksaa aina osallistua, varsinkin jos ohjaaja on hyvä. Noidankehä on valmis, sillä ”aina jaksaa vielä yhden tunnin” (kun kaikki muutkin jaksaa!). Ja kun jumppa jostain syystä jää välistä, tulevat syyllisyydentuntemukset ja sitten meillä onkin ongelma. Tässä vaiheessa haluan väittää, että kaikki jotka juoksevat jumpissa sen 4+ tuntia viikossa tietävät mistä puhun.

Lopetin siis ryhmäliikunnat, pois lukien spinningin kerran viikossa sekä ohjatut putkirullaustunnit. Suht pitkän flunssakauden jälkeen ei enää tuntunut kivalta osallistua pumppiin tai mihinkään muuhunkaan ohjattuun, musiikin tahdissa tapahtuvaan liikuntaan. Vikat kerrat pumpissa huomasin esimerkiksi, että jo lämpän aikana toivoin, että tunti olisi pian loppu. Sama keskivartalotreenissä, jossa olin käynyt pitkään. Musiikki ärsytti, liikkeet ärsyttivät, ohjaaja ärsytti ja muut jumppaajat ärsyttivät. Ehkä ihan suosiolla voin siis vapauttaa paikkani jollekin, joka arvostaa sitä ja keskittyä itse palautumiseen, jossa ainakin ennen on ollut paljon korjattavaa. Nyt käyn siis salilla neljä kertaa viikossa, spinningissä kerran ja ohjatussa putkirullauksessa kerran. Lepopäiviä on yksi plus putkirullapäivä. Mieli on hyvä eikä levottomuutta tai ahdistusta enää ole.

Kurssilla painotettiin myös, ettei elimistö toimi pyhällä hengellä vaan sillä (ja ainoastaan sillä) millä sitä ruokitaan. Eli jos ruokavalio koostuu pelkistä proteiinipatukoista ja maitorahkasta (kärjistetysti) jää aika monet vitamiinit ja hivenaineet saamatta. Tähän vielä päälle ravitsemustieteen supermielenkiintoiset kurssit niin avot, mieli on saavuttanut rauhan myös tällä saralla.

Mainitsin aiemmin kalorinnosto-operaatiosta, jota toteutin aktiivisesti 4-5 viikkoa. Lisäsin hiilareiden määrää ruokailussani ja nostin päivittäisiä energiamääriä, sata kcal viikko kerrallaan. Ekan viikon jälkeen olin laihtunut melkein kilon, mikä varmaan johtuu siitä, että aineenvaihdunta koki jonkinlaisen boostin. Sen jälkeen paino on noussut tasaisesti parilla sadalla grammalla viikkoa kohden. Punnaan itseni kerran viikossa ja sitten kun paino ei enää nouse, lisään ruoan määrää. Olen muutenkin tullut tarkemmaksi siitä, että saisin kaikki vitamiinit ja hivenaineet ruoasta.

Nyt painan melkein kolme kiloa enemmän kun pari kuukautta sitten, siirryin takaisin 26-tuuman farkkuihin, kestävyyskuntoni on surkeampi kuin pitkään aikaan ja käyttämäni jumppatopit valitsen mallin löysyyden enkä värin perusteella. Mutta sen lisäksi osaan melkein vetää leukoja, penkkaan 10 kg enemmän kuin 3 kk sitten, syön hyvällä omatunnolla karkkia silloin kun haluan (okei, tuota omatuntopuolta työstän vielä, mutta syön silti) ja vatsanseudulla olevan rasvakerroksen alla on selkeästi erottuvat lihakset. Olen menossa kehonkoostumusmittaukseen kolmen viikon kuluttua, jossa toivon mukaan saan vahvistuksen sille, että teen jotain oikein. Voimat ovat ainakin nousseet.

Täällä taisi alkaa syksy. Vettä sateloo ja aurinkokin laskee jo kolmen jälkeen, jaiks!

/K

Kaivoin pipon esille ettei piä jääy

Pahoilla teillä

No heissan taasen,
Laitan tähän väliin vähän tällaisen nopeamman päivityksen. Töissä on ollut ihan tappava tahti ja huomiseksi pitäisi olla seminaariesitys valmiina (ei ole) ja tiistaiksi toinen (ei ole). Ja siinä välissä olisi yksi konsertti. Niin. Sinne olen nyt näköjään menossa jostain ihmeen syystä taas Herr. Polizein kanssa. Ihan vain ystävinä katsos. Tai jotain.
Ne gin tonicit sitten otettiin tuossa viikko sitten. Ja eihän se nyt ihan kaveripohjalta mennyt. Poliisi kirjoitteli siinä konsertin jälkimainingeissa jotain ja murruin sitten perjantaina ja laitoin kuvan tonic-pullosta. Syötti nieltiin kokonaisena mukisematta. Koukkuineen ja siimoineen päivineen. "Koska tuo pitäisi juoda pois? Hetikö vaikka huomenna sopisi?" Minulla oli siinä menoa kavereiden kanssa joten ehdotin että voithan sinä tulla samaan baariin käymään jos olet kovinkin janoinen? Ja sinnehän se sitten pöllähti suihkun raikkaana töiden jälkeen. Tuoksui taas hyvälle ja nauroi ihanasti ja partakin oli kasvanut oikein rouhean näköiseksi. Huh huh. Eikä siinä sitten hirveästi jäänyt epäselvyyksiä että mitä tässä nyt ollaan vailla.

Tämän yhden yömyöhän drinkkisession jälkeen kirjoiteltiin vähän gin&tonicien olemuksesta ja niihin liittyvistä juomatavoista, mutta muuten on ollut viikko poliisin suunnalta hiljaista. Ihan kuten ennen vanhaan. Mutta tämä se minun plan A olikin. Että voihan siitä nyt tuollaisen hyvän mallisen ja tutkitusti toimivan kaverin ottaa, mutta pitää sitten ne tunteet kurissa. Miten hyvin se sitten minulta onnistuu niin jää nyt nähtäväksi. Tänään kuitenkin sain yllättäin FB-kaveripyynnön. Jotenkin nyt pyörin hänen mielessään. Kysyin ihan suoraan että mitä tämä nyt oikein on? Että mikä juttu tässä nyt on meneillään meidän kahden välillä? Ja hän vastasi sellaiseen huolettomaan poikamaiseen tyyliinsä että "en kyllä yhtään tiedä, en ole tuota kysymystä itselleni esittänyt. I like you." Just. Ehdotin sitten että jos hänellä ei ole tälle nimeä niin minä annan sille nimen. Koska me naiset tarvitsemme asioille nimen ja lokeron ja selkeän toimintakaavan. Tai ainakin minä tarvitsen. Sanoin että ollaan sitten kavereita, jotka viettävät joskus yhdessä aikaa. Heh, aika omaperäistä? Tämä kuulemma sopii. Meni jokunen hetki ja hän kysyi että mitä jos tulisi myöskin huomenna sinne konserttiin (of Monsters and men, on erittäin hyvä!) minne tiesi minun olevan menossa. Ihan vain, koska se niiden uusi albumi on NIIN hyvä. Joten minulla on nyt sitten kaveri sinne konserttiin. Pidän kyllä huolen että hän käyttäytyy kuten sopimamme nimilappu edellyttää. Kaverina. Silloin ei pussailla eikä puristella takapuolesta. Eihän?

Biologi? Painukoon helvettiin vaikka.

Sofia

Moraalisaarna Sofialle!

No terveppä terve!

Piti oikein tarkistaa, että koskas olen viimeksi kirjoittanut tänne yhtään mitään ja jos yskänlääkehuurupostausta ei lasketa (ei muuten lasketa!) niin sehän oli syyskuun alussa. Vähän on kiirettä pidellyt, ei pelkästään täällä vaan myös fb:n ja whatsappin puolella, niin ehkäpä ihan suosiolla annan tulla ihan olan takaa ja jaan tapahtuneet asiat omiin osioihin.

Otetaan nyt ihan ensteksi tälläiset yleiset kuulumiset. On ollut ihan vitun kiire. Olen viimeksi viettänyt vapaapäivää (ei töitä eikä opintoja) noin kuukausi sitten. Töissä minulle pamahti TET-harjoittelija pariksi viikoksi ja vaikka olikin mukava päästä pätemään kaikilla siisteillä labratrikseillä, oli yllättävän raskasta puhua ja olla skarppina koko ajan. Tavallisesti olen aika introvertti töitä tehdessäni enkä mitenkään hirveästi arvosta muiden ihmisten kommunikaatioyrityksiä jos samalla teen eksperimenttiä. 

Opiskelijan lähdettyä, ja näin ollen itse taas erakoiduttua toimistooni, ottivat kaikki hiireni ja synnyttivät samaan aikaan. Niitä piti sitten hyysätä ja genotyyppailla ja tatuoida ja laskea ja toivoa, että selviävät hengissä. Tyttö, joka opetti minulle miten hiiriä tatuoidaan, ehti demota asian yhden kerran, jonka jälkeen otti ja synnytti itsekin. Kuukausi etuajassa. Hiirenpoikaset varmaan erittivät jotain hormoneja, jotka tähän asiaan johtivat, who knows? Anyways, äiti ja lapsi voivat hyvin ja nykyään osaan tatuoida hiiriä. Ja nyt on näytteet kerätty sitä epäonnistuneen eksperimentin uusintakierrosta varten. Vielä nopeat validaatiot että on puhtaat näytteet niin saavat mennä analyysiin.

Puhutaan sitten vähän näistä sinun miesasioista. 

Tuliko tämä sitoutumiskammoasia siis jotenkin yllätyksenä? Sillä kyllä se täällä omassa päässäni on ollut selvää jo jonkin aikaa (yst. terv. nim. ”Takes one to know one”). 

Muistan tajutessani oman sitoutumiskammoni ja miten sen sai päivästä ja fiiliksestä riippuen käännettyä joko hyväksi tai huonoksi asiaksi. Hyvinä päivinä ajattelin, että olen itsenäinen nainen, enkä TARVITSE tai HALUA ketään siihen vierelle pelkästään sen takia, että kaikki muut seurustelevat. Seuraavana hetkenä saatoin ajatella, että vaikka haluaisinkin, niin ei kukaan koskaan halua olla minun kanssa koska olen niin saakelin kompleksi. Sitten taas vähän ajan päästä ajattelin, että jos nyt oikeasti haluaisin olla jonkun kanssa, niin ilman muuta löytäisin hänet ihan tosta vaan. Ja seuraavana hetkenä pidin itseäni sekä tyhmänä että rumana. Ja tarina jatkui. 

Aina kun joku kysyi, että ”Noooo, mites miesasiat?” (on muuten ihan helvetin ärsyttävää jos on ollut sinkku pitkän aikaa!), muistin sanoa, että ne miehet, joista en edes pidä, ihastuvat minuun aina, kun taas ne, joista minä pidän, näkevät minut vain kaverina. Faktahan oli varmaan se, että silloin harvoin kun kiinnostuin jostain miehestä, olin kuin takiainen hänen kimpussa (ainakin henkisesti!) saaden niitä itkuraivarikohtauksia jos ei puhelin piipannut vähintään joka toinen tunti. Sitten kun ei kiinnostanut, niin olin vaan oma ihana itseni (jota koko universumi salaa rakastaa), johon näiden epäkiinnostavien miesten oli helppo ihastua. Eli yritän tässä nyt sanoa, että kun tässä study settingissä (=sinun rakkauselämässä) on kuitenkin kyseessä kaksi ihmistä, niin ei voida tarkistella asiaa pelkästään yhden henkilön (sinun) yhden ominaisuuden (sitoutumiskammo) kannalta, vaan asia pitää miettiä kummankin tahon osalta ottaen huomioon myös heidän keskinäisen vuorovaikutuksen. 

Kopsasin Euroopan urologisivustolta vielä tuollaisen kuvaajan, joka toivottavasti selventää asiaa. Tässä vihreä viiva kuvaa haluttua efektiä, eli tässä tapauksessa kiintymystä. Huomataan, että lisäämällä omaa näkyvää kiinnostuksen määrää (x-akseli, dose), lisääntyy myös vastapuolen kiintymys (y-akseli, effect). Tämä on hyvä asia. Kertomalla että tykkäät, kertoo se toinen todennäköisemmin että sekin tykkää. Tulee kuitenkin huomata, että punainen viiva, joka kuvaa vastareaktiota, kasvaa myös mitä enemmän oman näkyvän kiinnostuksen määrää esittelee. Alue, joka jää vihreän viivan oikealle- ja punaisen viivan vasemmalle puolelle, on ns. therapeutic window, ja on siis se haluttu alue, jota sekä Euroopan urologien lääkekokeessa, että sinun rakkauselämässäsi haemme.

Esimerkkitapaus 1: Suomalainen insinööri. Tapailua ja tutustumista - kiinnostuksen määrä (insinööri) matala, vastareaktio (Sofia) matala. Kädestä kiinnipitämistä ja pussailua, kavereille tutustuttamista – kiinnostuksen määrä selkeästi kohollaan, vastareaktion määrä selkeästi kohollaan mutta terapeuttinen ikkuna (mahdollisuus yhteiseen tulevaisuuteen) on edelleen olemassa. Rakkaudentunnustusta ja tulevaisuuden suunnitelmia – kiinnostuksen määrä noussut eksponentiaalisesti lyhyen ajan sisään, vastareaktion määrä noussut lähes samalla intensiteetillä. Ja tämän jälkeen voimmekin lukea kuvaajasta, että kiinnostuksen määrä on tapissa ja vastareaktion saavuttaminen siihen on vain ajan kysymys. 

Kuvaajassahan ei oteta huomioon koehenkilöiden päässä liikkuvia ajatuksia, ainoastaan saavutettu lopputulos. Näin ollen voimme hyödyntää sitä myös seuraavassa esimerkissämme.

Esimerkkitapaus 2: Saksalainen poliisi. Vihreä viiva kuvastaa tässä tapauksessa sinun kiinnostuksen määrää kun taas punainen viiva kuvastaa poliisin vastareaktiota. Se mikä tässä kuvaajassa on syytä huomioida on punaisen viivan oikealla puolella olevan alueen laajuus (toksinen efekti) suhteessa terapeuttisen ikkunan laajuuteen. Se mitä emme näe tästä kuvaajasta on miten vihreä viiva on nyt laskenut alkuperäiselle tasolle, jolloin vastareaktion määrä on myös laskenut. Eli suomeksi sanottuna, poliisi ei juuri tällä hetkellä ole kusipää, sillä et ole huomioinut häntä viime aikoina. Trendi on kuitenkin aika selkeä, turpaan tulee jos sille tielle vielä lähdet. Munaa saa aina, joten edes sen tarve ei oikeuta sinua kohtelemaan itseäsi huonosti.

Laittaisin taas tähän sellaisen päättäväisen kuvan itsestäni mutta koska tänään on ns. ”bad face day”, saat kuvan asiaa demonstroivasta vihaisesta omenasta:

No niin, nyt pitää taas mennä. Mutta jaarittelen taas asioita jahka kerkeän. Pahimmat kiireet ovat onneksi ohi ja asiaa on niin maan perkuleesti.

Puss :*