Revolving doors?

Täällä vielä. Elossa ja ihan jopa elinvoimaisena. Sellaista vuoristorataa taas ollut tämä meno. Ylös. Alas. Vähän ympäri sillain ettei tiedä pitääkö käsillä kiinni vai onko jännempää ilman? Vähän ehkä jarrua ettei lähde raiteilta kaarteessa. Noin. Ja taas sitten lujaa ylös että voi tulla alas taas ja ympäri. Mutta onhan siinä oma hauskuutensa kuitenkin. Eli ihan peruskauraa. Olo on tällä hetkellä ihan rento ja seesteinen. Ei montaa päivää lomaan. Tässä ei Nobeleita enää ehdi voittamaan eikä syöpää parantamaan, joten jos saisi muutaman solulinjan valmiiksi ja pakkaseen ja vaikka pari blottia tehtyä niin eiköhän tämä vuosi ala olemaan paketissa. Odotan jo ihan innolla että pääsen pitkästä aikaa Suomeen ja puhtaasti tapaamaan kavereita ja olemaan. Noh, pari päivää pitää varmaan olla vanhassa labrassa viimeistelemässä vanhoja projekteja, mutta näkee siinä sitten ehkä niitäkin tuttuja naamoja samoja, että kivahan se vaan on? Eli lapsi menee isälleen ja minä olen kerrankin Helsingissä ilman "lapsivastuuta". Yleensähän olen siellä tasan sen takia, että olen siellä lapsen kanssa. Kalenteri alkaakin olemaan aika tiukkaan pakattu. Kivaa. Ja pari yötä jos ehtisi sitä sen sataman miestäkin tapaamaan. Sillä tämä ikiaikainen suhdehan on tässä yhä taustalla.

Nämä kuukaudet Saksassa ovat menneet lapsen kanssa tosi hyvin. Molemmat ollaan kotiuduttu tähän uuteen elämään. Elo labrassa löysi uomansa. Miten olla produktiivinen jos pitää neljältä lähteä. Mitä jos vielä lapsen aina myöhässä päiväkotiin eikä ymmärrä mitä kaikkea ne sieltä höpöttelee. Milloin minäkin aamuna on joku erikoinen päivä päiväkodissa, että pitää olla joulusukkaa tai nimenomaan yhdeksältä aamulla paikalla eikä sen jälkeen tai lyhty kädessä iltapäivällä valmiina odottamassa klo 17 kulkuetta jne. Ei ne minulle siellä mitään kerro. Joskus asiat on saksaksi ilmoitustaululla, lue sieltä. Usein ei ole. Pärjää sitä ilmankin. Ei se ole niin vakavaa. Ei todellakaan ole. Maailma jatkaa samaa rataansa. Seuraavassa galaksissa planeetat yhä pyörivät omia ratojaan ja uusia tähtiä syntyy ja toisia kuolee. Me juostaan sateisena aamuna nauraen sateenvarjon kanssa ratikasta lätäköitä pitkin päiväkotiin läpimärkinä ja se aurinko nousee seuraavanakin aamuna. Illalla syödään puuroa, koska itse tehty lohikeitto ei kelpaa ja samalla joku selvittää että käsittämämme Universumi tuskin on hologrammi. Askarrellaan tähtiä ikkunaan ja toisaalla sovitaan ilmastosopimuksia. Elämä on. Mitä ehkä tässä yritän sanoa on se, että elämä on saanut oman kulkunsa. Minä taas sen oman tavan olla oma itseni ja äiti. Selittää, jutella, olla läsnä, pelata, mutta samalla myös välillä sulkeutua sen puhelimen taakse kun en osaa leikkiä pikkuautoilla, en halua olla panttivanki jota ammutaan päähän enkä hyppiä sohvalla. Mutta voidaan värittää. Voidaan tehdä pipareita ja kutsua kavereita kylään koristelemaan niitä jolloin lapsi saa leikkiä ravintolaa 8 aikuisen kanssa joille kaikille tarjoillaan vuoron perään muovin paloja. Ruokailuvälineinä on värikyniä. Ja jos et maksa sinut ammutaan. Ja kaikilla on loistava ilta. Onhan tämä ollut stressiä ja jaksamista ja suunnittelua. Mutta on se myös ollut aika antoisaa. Olen nauttinut todella paljon. Saanut olla oma itseni ja elää sellaista elämää mitä haluan. Eli yksinhuoltajan arki on ollut ihan hyvää. Urheilua kaipaan ja stressitöntä työpäivää jolloin ei ole kiire pois. Ja tietysti ne vapaat illat olisivat joskus ihan tervetulleita. Mutta muuten mennyt oikein kivasti.

Sinkkuna ja yh:na tässä on tultu ihan kivasti pysyttyä. Poliisi? Joo. Se oli taas sellainen tapaus. Kiehnäsi ja kiehnäsi ja kehräsi. Ja pysyi ihan kiusallaankin melkein sillä kaverilijalla. Kunnes sitten yhtenä taas omituisen iltana kun hän istui käsittämättömästä syystä keittiön pöytäni ääressä virnistelemässä ja juttelemassa otimme tämän itse asian puheeksi. Että mitä nyt hittoa? Ja tämän ja muutaman tekstarikeskustelun jälkeen taas kerran ja uudelleen hautasimme tämän jutun samasta syystä. Hänen mielestään olen liian riskialtis sijoitus rakkaudessa. Nainen jolla on lapsi toisessa maassa, kunnianhimoa ja työ jossa sopimukset kestävät vain muutaman vuoden, on vain ajan kysymys koska otan ja häivyn. Ja tietysti asiaa sekunttiakaan harkitsematta jätän hänet kuin nallin kalliolle. Hän tarvitsee enemmän takeita suhteen jatkuvuudesta kuin mitä minulla olisi antaa. Niin. Ei kai tällainen paskan jauhanta enempää jauhamista kaipaa. Ei ainakaan sitten ollut se maailman romanttisin suhteeseen suinpäin syöksyvä rakastaja. Ei ollut ei. Sanoin että hyvää jatkoa sinulle ja ollaan vaikka joskus kavereita mutta ei nyt heti pitkään aikaan kiitos. Tämä tarina on nyt niiiiiiin nähty. Taas ja uudelleen ja moneen kertaan. Ja yhä roikun kiinni yhdessä tällaisessa epätoivosessa keississä. Aka suomi-pojassa eli palomiehessä. Kummasti pelastushenkilökuntaa nämä molemmat. Päästän ihan kohta irti palomiehestäkin. Ihan pian. Kun ensin vähän saa joltain lohduttavaa olkapäätä ja päähän silittelyä. Sitä tässä kai on eniten ikävä. Läheisyyttä ja sitä että olisi joku joka välittää.


Biologi kävi täällä tänään. Kuka pysyy enään mukana näissä kuviossa? En minä ainakaan!

Terkuin,
Sofia

Aloin saksalaiseksi keittiön puolella

Ja toisaalta supisuomalaiseksi. Lonkkua! Pipareita ja joulutorttuja!

Joulutorit ovat täällä taasen!

Tukka lyheni! Valmiina pikkujouluihin! Räyh!