Moraalisaarna Sofialle!

No terveppä terve!

Piti oikein tarkistaa, että koskas olen viimeksi kirjoittanut tänne yhtään mitään ja jos yskänlääkehuurupostausta ei lasketa (ei muuten lasketa!) niin sehän oli syyskuun alussa. Vähän on kiirettä pidellyt, ei pelkästään täällä vaan myös fb:n ja whatsappin puolella, niin ehkäpä ihan suosiolla annan tulla ihan olan takaa ja jaan tapahtuneet asiat omiin osioihin.

Otetaan nyt ihan ensteksi tälläiset yleiset kuulumiset. On ollut ihan vitun kiire. Olen viimeksi viettänyt vapaapäivää (ei töitä eikä opintoja) noin kuukausi sitten. Töissä minulle pamahti TET-harjoittelija pariksi viikoksi ja vaikka olikin mukava päästä pätemään kaikilla siisteillä labratrikseillä, oli yllättävän raskasta puhua ja olla skarppina koko ajan. Tavallisesti olen aika introvertti töitä tehdessäni enkä mitenkään hirveästi arvosta muiden ihmisten kommunikaatioyrityksiä jos samalla teen eksperimenttiä. 

Opiskelijan lähdettyä, ja näin ollen itse taas erakoiduttua toimistooni, ottivat kaikki hiireni ja synnyttivät samaan aikaan. Niitä piti sitten hyysätä ja genotyyppailla ja tatuoida ja laskea ja toivoa, että selviävät hengissä. Tyttö, joka opetti minulle miten hiiriä tatuoidaan, ehti demota asian yhden kerran, jonka jälkeen otti ja synnytti itsekin. Kuukausi etuajassa. Hiirenpoikaset varmaan erittivät jotain hormoneja, jotka tähän asiaan johtivat, who knows? Anyways, äiti ja lapsi voivat hyvin ja nykyään osaan tatuoida hiiriä. Ja nyt on näytteet kerätty sitä epäonnistuneen eksperimentin uusintakierrosta varten. Vielä nopeat validaatiot että on puhtaat näytteet niin saavat mennä analyysiin.

Puhutaan sitten vähän näistä sinun miesasioista. 

Tuliko tämä sitoutumiskammoasia siis jotenkin yllätyksenä? Sillä kyllä se täällä omassa päässäni on ollut selvää jo jonkin aikaa (yst. terv. nim. ”Takes one to know one”). 

Muistan tajutessani oman sitoutumiskammoni ja miten sen sai päivästä ja fiiliksestä riippuen käännettyä joko hyväksi tai huonoksi asiaksi. Hyvinä päivinä ajattelin, että olen itsenäinen nainen, enkä TARVITSE tai HALUA ketään siihen vierelle pelkästään sen takia, että kaikki muut seurustelevat. Seuraavana hetkenä saatoin ajatella, että vaikka haluaisinkin, niin ei kukaan koskaan halua olla minun kanssa koska olen niin saakelin kompleksi. Sitten taas vähän ajan päästä ajattelin, että jos nyt oikeasti haluaisin olla jonkun kanssa, niin ilman muuta löytäisin hänet ihan tosta vaan. Ja seuraavana hetkenä pidin itseäni sekä tyhmänä että rumana. Ja tarina jatkui. 

Aina kun joku kysyi, että ”Noooo, mites miesasiat?” (on muuten ihan helvetin ärsyttävää jos on ollut sinkku pitkän aikaa!), muistin sanoa, että ne miehet, joista en edes pidä, ihastuvat minuun aina, kun taas ne, joista minä pidän, näkevät minut vain kaverina. Faktahan oli varmaan se, että silloin harvoin kun kiinnostuin jostain miehestä, olin kuin takiainen hänen kimpussa (ainakin henkisesti!) saaden niitä itkuraivarikohtauksia jos ei puhelin piipannut vähintään joka toinen tunti. Sitten kun ei kiinnostanut, niin olin vaan oma ihana itseni (jota koko universumi salaa rakastaa), johon näiden epäkiinnostavien miesten oli helppo ihastua. Eli yritän tässä nyt sanoa, että kun tässä study settingissä (=sinun rakkauselämässä) on kuitenkin kyseessä kaksi ihmistä, niin ei voida tarkistella asiaa pelkästään yhden henkilön (sinun) yhden ominaisuuden (sitoutumiskammo) kannalta, vaan asia pitää miettiä kummankin tahon osalta ottaen huomioon myös heidän keskinäisen vuorovaikutuksen. 

Kopsasin Euroopan urologisivustolta vielä tuollaisen kuvaajan, joka toivottavasti selventää asiaa. Tässä vihreä viiva kuvaa haluttua efektiä, eli tässä tapauksessa kiintymystä. Huomataan, että lisäämällä omaa näkyvää kiinnostuksen määrää (x-akseli, dose), lisääntyy myös vastapuolen kiintymys (y-akseli, effect). Tämä on hyvä asia. Kertomalla että tykkäät, kertoo se toinen todennäköisemmin että sekin tykkää. Tulee kuitenkin huomata, että punainen viiva, joka kuvaa vastareaktiota, kasvaa myös mitä enemmän oman näkyvän kiinnostuksen määrää esittelee. Alue, joka jää vihreän viivan oikealle- ja punaisen viivan vasemmalle puolelle, on ns. therapeutic window, ja on siis se haluttu alue, jota sekä Euroopan urologien lääkekokeessa, että sinun rakkauselämässäsi haemme.

Esimerkkitapaus 1: Suomalainen insinööri. Tapailua ja tutustumista - kiinnostuksen määrä (insinööri) matala, vastareaktio (Sofia) matala. Kädestä kiinnipitämistä ja pussailua, kavereille tutustuttamista – kiinnostuksen määrä selkeästi kohollaan, vastareaktion määrä selkeästi kohollaan mutta terapeuttinen ikkuna (mahdollisuus yhteiseen tulevaisuuteen) on edelleen olemassa. Rakkaudentunnustusta ja tulevaisuuden suunnitelmia – kiinnostuksen määrä noussut eksponentiaalisesti lyhyen ajan sisään, vastareaktion määrä noussut lähes samalla intensiteetillä. Ja tämän jälkeen voimmekin lukea kuvaajasta, että kiinnostuksen määrä on tapissa ja vastareaktion saavuttaminen siihen on vain ajan kysymys. 

Kuvaajassahan ei oteta huomioon koehenkilöiden päässä liikkuvia ajatuksia, ainoastaan saavutettu lopputulos. Näin ollen voimme hyödyntää sitä myös seuraavassa esimerkissämme.

Esimerkkitapaus 2: Saksalainen poliisi. Vihreä viiva kuvastaa tässä tapauksessa sinun kiinnostuksen määrää kun taas punainen viiva kuvastaa poliisin vastareaktiota. Se mikä tässä kuvaajassa on syytä huomioida on punaisen viivan oikealla puolella olevan alueen laajuus (toksinen efekti) suhteessa terapeuttisen ikkunan laajuuteen. Se mitä emme näe tästä kuvaajasta on miten vihreä viiva on nyt laskenut alkuperäiselle tasolle, jolloin vastareaktion määrä on myös laskenut. Eli suomeksi sanottuna, poliisi ei juuri tällä hetkellä ole kusipää, sillä et ole huomioinut häntä viime aikoina. Trendi on kuitenkin aika selkeä, turpaan tulee jos sille tielle vielä lähdet. Munaa saa aina, joten edes sen tarve ei oikeuta sinua kohtelemaan itseäsi huonosti.

Laittaisin taas tähän sellaisen päättäväisen kuvan itsestäni mutta koska tänään on ns. ”bad face day”, saat kuvan asiaa demonstroivasta vihaisesta omenasta:

No niin, nyt pitää taas mennä. Mutta jaarittelen taas asioita jahka kerkeän. Pahimmat kiireet ovat onneksi ohi ja asiaa on niin maan perkuleesti.

Puss :*

Jännän äärellä, rakkaudessa!

Heissan,
Tervetuloa mukaan taas tänne jännän äärelle. Tänään meillä on luvassa kutkuttavan jännittäviä käänteitä treffailun ihmeellisessä maailmassa. Tässä jaksossa luvassa: vanha suola janottaa, mutta ketä? Onko biologi se unelmien prinssi vai kääntääkö hän valkea ratsunsa jo linnan portilla kohti toisia seikkailuja? Sofia treffeillä romattisessa Ranskassa, mutta kenen kanssa? Stay tuned! Shampanjaa ja vaahtokylpyjä! Alastomia ihmisvartaloita ja helliä suudelmia. Kaikki tämä, tässä jaksossa.

Uusia vaatteita Naf Nafista ja lähdössä illalliselle, kenen kanssa?

Aika paljon mahtuu yhteen viikkoon. Noh, fiksu PhD student siellä miettii että enemmän tässä on ollut kuin yksi viikko. Olet oikeassa, mutta kaikkein konkreettisin draama on mahtunut yhteen viikkoon. Draamaahan on aina. Olin aika palapelinä tuon biologin 2. treffien jälkeen. Hän on selvästi kiinnostunut ja meillä synkkaa, mutta hän ei a.) halua puhelinnumeroani b.) sopia uusia treffejä c.) jokin muu, mikä. Jokin tässä nyt mättää.  Sitä viimetreffien kiihkeää suudelmaa ei seurannut tiivis sydän-emoticonien täyttämä viestiketju. Ei oikeastaan mitään sellaista. Herkkä naisenvaistoni kertoi, että jokin tässä nyt ei mene niinkuin oppikirjassa. Muutaman päivän omituisten viestienvaihtojen jälkeen rohkaistuin ja kysyin suoraan; "haluatko vielä tavata?" En minä tässä mitään kirjeenvaihtokavereita ole vailla. Ja hän antoi sitten tulla koko sydämellisensä. Biologi avautui kuinka entinen (extremely attractive {näillä sanoilla}) hoito on palannut takaisin labraan hänen työparikseen ja vaikka suhde heidän välillään on täysin mahdoton, on tämänhetkinen tilanne täysin sekoittanut hänen päänsä. Hän ei siis nyt tiedä mitä haluaa eikä aika ehkä ole suotuisa deittailulle. Kaikki hienot pilvilinnani murenivat sen siliän tien. Siinä meni sekin mahdollisuus. Viimeinen oljenkorsi tässä naurettavassa Tinder-farssissa. Kuolen yksin. Aamen ja hiekkaa arkulle. Tässä lepää nainen, joka eli elämänsä yksin kärsittyään ensin Tinderistä 1.5 vuoden verran.
Otin saman linjan kuin ennenkin. Ei polteta siltoja. Ollaan kavereita. Tyyppi kuitenkin työskentelee naapuritalossa. Kirjoiteltiin seuraavina päivinä aiheesta. Tiedän kyllä hyvin itsekin miltä tuntuu kun exä on samassa toimistossa. Ja se ex on extremely attractive. Paskaa se on. Katsoa saa muttei koskea. Ja muista hei hymyillä, ollaan katos kavereita. Aijai, herkkua. Mutta sitten viesteissä kuitenkin on hänellä se toinenkin sävy. Että hän nyt tässä vähän hengittelee. Kyllä se tästä selviää. Ehdotti itse että nähdään seuraavalla viikolla. Sovittiin sitten treffit. Ihan vaikka sitten noin kasuaalisti hengaillaan. Kokataan, jutellaan universumista ja paskoista existä. Hyvä plan.
Koska universumi on sekaisin päästään, maanantaina sain viestiä erittäin odottamattomalta taholta. Olin menossa samana iltana konserttiin ja eikös sitten yllätys yllätys Herr Polizei laita viestiä että ollaanko menossa samaan konserttiin? Hän kun siinä kaverin kanssa on menossa ja olivat sitten yhdessä tuumineet että voisihan se Sofiakin liittyä seuraan? Onko huono idea? Mitä jos nähdään hei? Nyt voin sanoa että tuli kyllä aika yllätyksenä tämä viesti. Okei, hän on kypsä aikuinen ihminen joka ehkä haluaa välttää ikävän tilanteen jossa vahingossa tavataan illan konsertissa joten ehdottaa suoraan että törmäillään. Sovitaan siis että tavataan siellä sitten joskus. Me aikuiset ja kypsät ihmiset. Ollaan kavereita. Mutta ah, se hymy. Se ihana tuoksu, jossa on jotain mausteita ja mitä lie feromoneja, jotka sekoittavat naisen pään. Jos etsitään jotain universumin merkkejä niin haistoin hänen parfumensa tuoksun jo silloin siinä kahvilassa kun olin ensi treffeillä biologin kanssa. Panikoiduin ja skriinasin ympäristön kuin mangusti. Ei poliisia, huh. Mutta jollain oli sama tuoksu. Nyt se tuoksu ja se mies on siinä. Ja virnistelee ilkikurisesti kun kertoo bonganneensa minut taas Tinderistä. Hän kun on siellä taas. Näin kauan kesti että pääsi yli minusta ja meni sinne uudelleen. Kerroin hänelle että itse menin sinne heti takaisin. Hän nauraa. Ja minä sulan taas vähän. Voi saatanan saatana. Miksi se haluaa kiusata?

Eihän se sinne konserttiin nyt vahingossa tullut. Halusi tavata ja oli raahannut kaverinsakin sinne väkisin. Näin siis itse uskon. Todisteita on nolla. Mutta nyt ehdottelee että mitä jos tavattaisiin? Otettaisiin yhdet gin tonicit (tämä oli osittain koodisana seksille kun vielä tapailtiin mutta tarkoitti kyllä ihan sitä giniäkin). En osannut vastata muuta kuin että "katsotaan vaikka ensi viikolla?" Mitä ihmettä minä nyt teen tuon kanssa?!?! Polvista pettää kun sen näkee. Se on komea ja lihaksikas ja virnistelee kuin mikäkin sydämien sulattaja. Ihana parta ja tumma kihara tukka. *huoh* Mutta ei meistä nyt voi mitään tulla. Biologi on kalju ja vähän vähemmän treenattu. Mutta kemiat ja jutut on heti ihan tasan samalla aaltopituudella. Ja jotenkin tuo kömpelö nörttiys puree minuun enemmän kuin itsevarma naisten naurattaja.
Niin, biologi. Hän on pitänyt nyt tiiviisti yhteyttä. Ja nähtiin sitten torstaina. Kokattiin, juotiin viiniä, juteltiin paljon. Välillä tuli niitä omituisia pitkiä hiljaisia taukoja, jolloin kumpikaan ei oikein keksinyt mitään sanottavaa kun fyysinen etäisyyskin pidettiin turvallisena. Hän teki lähtöä moneen kertaan, mutta otti sitten vielä "puoli lasia viiniä". Ja sitten lopulta siinä takki päällä koitettiin sanoa hyvät yöt. Epäonnistuneet halaus/poskisuudelmat, vähän naurua päälle ja sitten ihan oikeaa pussailua. Ja sitten takki pois. Ja vähän vaatetta pois. Ja sitä rataa. Eikä taaskaan sovittu koska tavattaan. Jos tavataan. Mutta kyllä me tavataan.

Lähdin viikonloppureissulle Strasbourgiin perjantaina poikani kanssa. Terveiset täältä! Tuossa se söpöläinen nukkua tuhisee ja minä nautin rosé viiniä ja naputtelen blogia. Varasin hotellihuoneen kylpyammeella ja olen panostanut siihen että viiniä (ja sitä shampanjaa) saisi hieman maistella tässä reissun aikana vaikka sitten siellä vaahtokylvyssä. Muuten ollaan menty lapsiperheen normien mukaan. Kaupungissa käyskennellen ja fiilistellen. Käytiin kuitenkin lauantai-iltana illallisella. Itse söin simpukoita ja nautin lasin Rieslingiä. Seuralaistani väsytti, hän nuokkui unipupun kanssa ja lappoi ranskalaisia napaansa.  Lapsen kanssa kun reissaa, päällimmäinen kysymys on aina "is it worth it?" Onko reissussa enemmän hyviä puolia kuin niitä huonoja? Sitä stressiä ja kiukkua ja en tykkää tästä ja äiti on tyhmä. Tämä reissu on ollut worth it. Olen onnistunut tavoittamaan pitkän viikonlopun tunnelman ja tämän kaupungin hengen. Ranska on aika hurmaava maa. Voisin vaikka muuttaa tänne seuraavaksi.

Macarons! I love!

Strasbourgin Notre Dame

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Stay tuned. ;) Kippis!

Sofia

Kokeiluja rakkaudessa

Heissan taasen,
Päivitetään taas hieman viime viikkojen kuulumisia rakkauselämän saralta. Luulisi että olen kiireinen ura-/yh-äiti, mutta näköjään ehdin testaamaan näitä onnetomia yritelmiä rakkaudenkin saralla. Lähden liikkeelle perinteiseen, kronologiseen malliin. Lapsen isä oli täällä viikonlopun (ei, meillä ei todellakaan ollut mitään romanssia!) joten itse häivyin maisemista pienelle city-tourille Düsseldorfiin.  Ilmoittauduin paikallisen Internations-järjestön juhliin perjantai-illalle ja samalla sovin Tinder-treffit samoihin juhliin. Düsseldorf on niin lähellä Kölniä että sellaisella 30km rajauksella Tinderissä tulee matchejä myös naapurikaupungista. Mies oli paperilla erittäin lupaavan kuuloinen ja halusi soitellakin ennen tapaamista. Hyvä merkki kai? Viikonloppu oli todella mukava. Mies oli kohtelias, ihan komea, juttu luisti, tanssikin jopa, hyvä sängyssä ja kaikkea sitä. Meillä oli oikein hyvä viikonloppu ja kumpikaan ei halunnut sen loppuvan. Mutta. Aina on se mutta. Hän oli juuri sellainen joka on täydellinen paperilla, olisi juuri sopiva siihen hääkuvapotrettiin ja kohta isäksi tuleville lapsillemme. Mutta. Kun hän piti kasvojani käsiensä välissä ja katsoi minua ihaillen syvälle silmiin yritin vain miettiä että "joo, joo, hän on tosi kiva, tästä voisi tulla jotain, ehkä se salama iskee sitten myöhemmin minuunkin..." Ja sain hyvät flash backit Suomessa tapaamaani insinööripoikaan. Siihen joka halusi kuukauden jälkeen tietää rakastanko häntä ja tuleeko suhteemme kestämään "until death do us part". Jolloin sain kunnon paniikkihäiriökohtauksen ja itkin hysteerisenä koko illan kun yritimme selvitellä asiaa. Halusin vain juosta maailman toiselle puolelle pakoon koko ahdistavaa suhdetta. Joten tämä ajatus mielessä jäin pohtimaan että josko tästä suhteesta voisi kuitenkin tulla jotain? Tiedän. Mietin aivan liikaa. Kelaan mielessäni että miten tässä käy kun hän haluaa sen perheen ja ihanaisen äitylin sinne ja pystynkö siihen ja voisinko rakastaa tuota miestä ja on se kyllä ihan sillain komea kuitenkin...
Joten kun tästä Düs miehestä ei sitten viikkoon kuulunut mitään olin aika helpottunut. Kivi putosi sydämeltäni. Lähdin Ruotsiin siskoni häihin. Nuorta lempeä, kauniit häät, vanhoja ystäviä. Kaikkea hyvää. Seuraavalla viikolla kuitenkin puhelin piippasi. Düs se siellä kyseli että mitä kuuluu, haluaisinko tavata. Jotenkin se sama paniikkikohtaus sieltä puolentoista vuoden takaa puski voimalla päälle. Annoin tulla koko täyslaidallisen. En pysty tähän, ei se tuntunut oikealta, ei minusta ole sinulle tyttöystäväksi ja koko se angsti vain purkautui häneen. Kyyneleitä en taaskaan juuri säästellyt. Ei kuulu tapoihin. Voit ehkä kuvitella että mies oli hieman hämillään. Hän kun luuli että meillä oli ollut oikein kivaa.

Romanttinen kuva meistä kahdesta. Josta rajasin sen toisen pois. Yksin tässä taas ollaan.

Tämän paniikkikohtaussuhteen keskelle mahtuu toinenkin epätoivoinen yritys rakkaudessa. Sellainen sokean kalastajan surullinen onkireissu ilman matoa. Ei ehkä ihan noin surkea. Mutta yhtä epätoivoinen. Ethän suutu? Lupaat ettet suutu? *insert puppy eyes* Koska kävin salaisella rakkausmatkalla Helsingissä. Suomi-poika kirjoitti juuri oikealla hetkellä ja kertoi että on niin kova ikävä. Siellä hän yksin minua ajattelee ja kaipaa juuri minunlaistani älykästä hyväkroppaista juttuseuraa. (Kyllä, hän on fiksu. Tietää mistä naruista vetää). Joten menin möläyttämään että minulla on siinä ylimääräistä aikaa Tukholmassa. Haluaisko hän piipahtaa siellä käymään? Kävi sitten kuitenkin niin että risteilin lapsen kanssa Suomeen, jotta hän pääsee syylomalle isänsä luo. Kävin sitten samalla nopealla yöpymisellä Helsingissä. "Söpöilemässä", kuten hän asian esitti. Joten hän teki minulle ruokaa, vei kävelylle meren rantaan, jutteli kaiken mitä hänellä oli mielessä ja pitelimme toisiamme paljon kädestä. Erittäin söpöä. Mutta sanaakaan ei puhuttu siitä mihin viimeksi jäimme. Siihen että suhteemme on mahdoton ja turha rakastaa kun ei kannata rakastaa. Ja hänen maailmansa on tiukasti Helsingissä jossa on urheilu, jossa on työ, jossa on omat rutiinit.

Olen tullut siihen tulokseen että minulla itselläni on ehkä jokin sitoutumiskammo. Jos mies on liian valmis suhteeseen ja ilmaisee selvästi että on minusta kiinnostunut panikoidun. Hän soittaa heti treffien jälkeen, haluaa tavata pian uudelleen, maksaa illallisen ja on kaikin puolin sellainen kuin kunnon deitin kuuluukin niin minusta alkaa tuntumaan että nytkö sitten minun pitäisi olla se täydellinen deitti myös. Söpö ja ihana ja tuijotella syvälle silmiin. Vaikka ei heti tuntuisikaan siltä. Ja sitten otan jalat alleni kun en kestä sitä ahdistavaa epävarmuutta, että jos tämä ei toimikkaan joudun dumppaamaan tuon mukavan miehen jolle tulee paha mieli. Mietin tässä sitä insinööriä Suomessa, sitä klassista laulajaa, tätä Düs miestä ja mitä näitä nyt on ollut. Ahdistavaa. Mutta sitten nämä oman elämänsä yksinäiset cowboyt. Nämä "sitoutumiskammoiset" pelurit, jotka ovat kyllä minusta hieman kiinnostuneita, mutta eivät soita, eivät ilmaise tunteitaan, kohtelevat kuin eteisen mattoa. Herr Saksa, Herr Polizei, Suomi-poika. Ja johan Sofian sydän pamppailee. Ihanaa! Ei pelota yhtään että se on minusta liian kiinnostunut. Ei pelota yhtään että olenko minä siihen niin rakastunut heti? Voi ottaa ihan rauhassa ja tapailla. Tämä tapaus Suomi-poikakin. Juuri sellainen erittäin kompleksi ja vaikea tapaus. Suhde on ihan mahdoton ja vaikka asuisimmekin samassa maassa, tuskin hän minua kynttiläillalliselle veisi ja valitsisi lempi kukkasiani. Tai voisi viedä syömään, jos on ensin ehtinyt käydä pelaamassa tennistä ja pyöräilemässä, kotona ei ole ruokaa ja hänellä olisi nälkä. Ja minähän suostuisin ja miettisin että ehkä se tässä salaa haluaa kertoa että on ihastunut minuun?


Mitä siis nyt? Tinder on nyt nähty. Harkitsen jopa sen poistamista kokonaan. En vaan jaksa enään. Ei siellä ole ketään minulle. Olen liian kompleksinen. Ja vaativa. Mutta näihin Tinderin hautajaisiin ehti vielä mukaan yksi biologi. Mies tekee väitöskirjaansa viereisessä talossa missä minä tutkin surkeita tutkimuksiani. Hän oli pari viikkoa reissussa joten ehdimme tapaamaan vasta toissapäivänä. Ja hän on täydellinen. No ei tietenkään ole, mutta vähän on. Harrastaa crosstrainingiä ja tulemme oikein hyvin juttuun. Tottakai, tutkijat ajattelevat samalla tavalla. Kävimme kahvilla. Olin pukeutunut neutraalisti enkä ollut yhtään millään lailla panostanut ulkonäkööni. Treffien jälkeen olin itkukohtauksen partaalla kun hän ei ollut kirjoittanut minulle mitään kolmeen tuntiin (joista 2 oli treeneissä). Okei, olen vähän pre-menopausaalisessa tilassa. Ehdin jo miettimään että joko hän soittaisi jos olisin ollut kauniimpi? Mutta kun jotenkin hän kyllä kolahti. En miettinyt yhtään että ahdistaako ja voisinko rakastua häneen. Minulla vain oli rento ja hyvä olo hänen seurassaan. Ihan omana itsenäni. Näimme sitten vielä eilen olusilla. Hän ehdotti. Ja suutelimme söpösti metroaseman nurkalla. Sillain arasti ja kokeilunhaluisesti. Sellaista pientä pussailua joka myös kertoo että tässä olisi aineksia pussailla vähän intohimoisemminkin. Sitten ensi kerralla.

Ihanat, kauniit, rakkaudentäytteiset häät ja niiden dagen efter -kuva

Pus Pus! Ethän ole vihainen?

Sofia

Bodypump 95

Noniin. On taas se aika vuodesta kun jumppasalit täyttyvät epäkoordinoiduista kyykyistä ja hyppypotkuista väärään suuntaan. Uudet Les Mills ohjelmat ovat siis saapuneet!

Itse olen ollut ebolassa edelliset kolme viikkoa, joten olen myös missannut pahimmat ohjelmasekoilut mutta eilen pääsin vihdoin testaamaan uusimman pumpin. Tietenkään en olisi muuten mennyt, mutta koska tapasin jo viikkoja sitten erään suosikkijumppaohjaajistani (jonka combat-tunnilla käytiin silloin kerran) bussissa ja uhkasin taas kerran tulla sekoilemaan hänen tunnille, oli pakko mennä. No ei, oli tosi kivaa ja olenkin odottanut, että pääsen taas jumppailemaan. Vaikka otinkin tosi iisisti, huomasi, että vielä mennään jossain taudin jälkimainingeissa, meinasi nimittäin kestävyys loppua jo alussa.

Lämppä oli peruskamaa ja muistaakseni aika hartiapainotteinen pystysouduilla ja vipunostoilla. Yllättävän vähän oli kyykkyjä, mikä oli ihan jees, sillä sitä seuraava kyykkyosio oli aika tappo. Suurin ongelma oli ehkä biisi, sillä se oli ihan paska. Seuraavaksi suurin ongelma oli reiteni, sillä ne lakkasivat tottelemasta. Osio oli muistaakseni aika hidas, ja se sisälsi kaikkia horror (meinasin kirjoittaa horo, hehe) –elementtejä, kuten pitoja ja alapuolikkaita. Siinä tehdessä tuntui superraskaalta ja nyt seuraavana päivänä jalat ovat tosi kipeät (mutta tähän varmaan vaikuttaa sairastelusta parantelu ja se, etten ole ollut yli pumpissa kuukauteen).

Rintaosio oli kiva, mikä varmaan taas johtuu biisistä (Uptown funk, jota luukkuttelen Spotify-listaltani harva se päivä). Töitä tehtiin tangolla, käsipainoilla ja punnertaen ja vaikka tässäkin meinasi usko itseensä loppua, oli tämä kuitenkin yllättävän kiva.

Selkä oli peruskamaa. Maastavetoja, kulmasoutuja ja rinnalleveto-työntöä, yksittäisinä ja kolmen sarjoissa. Tein tosi maltillisilla painoilla, mikä varmaan vaikuttaa siihen, etteivät ranteet kipeytyneet niin kuin useasti aiemmin. Kierrosten välissä oli taas jotain sykkeennostatussessiota (jos jollain se syke ei vielä noussut rinnalleveto-työntö-sarjoissa…), jossa tehtiin kyykky-pystypunnerrusta lisäpainolla.

Ojentajat oli jo vähän sellaista alahuuliväpätys-settiä, mutta hyvällä tavalla. Tehtiin ranskalaista punnerrusta, dippejä ja kick-backejä. Viimeistään tässä vaiheessa tuijottelin haikeana jumppasalin exit-kylttiä ja mietin, että kehtaako täältä lähteä. Olin kuitenkin tapani mukaan parkkeerannut itseni eturiviin, joten päätin ihan oman uskottavuuteni takia jäädä.

Mikä oli muuten virhe, sillä siinä vaiheessa kun hauis-osio oli loppu, olin taas räkä poskella lähellä itkua. Samoin kun viime ohjelmassa, oli tässäkin puolivälipumppailuja, tosin nyt ne oli naamioitu kolmen toiston sarjoihin (mutta sarjoja taisi olla enemmän). Jostain syystä tässä oli myös sellaisia mukamas-lepo-osioita, jotka muistuttavat hämärästi kulmasoutua (paitsi, että työ tehdään hauiksilla), ja jotka eivät tunnu missään. Mutta. Luulen, että tässäkin joku Les Mills-insinööri on ajatellut, että kun tämän pienen leposession aikana veri lähtee taas kiertämään siellä minipienessä hauiksessa, tuntuu seuraava pumppaussarja sata kertaa kamalammalta. Ja näinhän se on. Lisää rahaa Les Millsille ja jumppien vetäjille ihmisten kiduttamisesta.

Askelkyykyt, my old enemy! Viime ohjelmasta viisastuneena en edes ajatellut käyttäväni minkäänlaisia lisäpainoja. Tyytyväisenä myhäillen katselin ympärilleni kun muut ensin latelivat painoja tankoihin ja osion edetessä jättivät niitä pois. Se sama Lucifer, joka suunnitteli viime ohjelmaan seitsemän toiston alapuolikkaat, oli taas ollut vauhdissa. Seitsemällä jatkettiin (eikös se muuten ole joku saatanan numero?) ja reiteni kuolivat. On kuitenkin sanottava, että viime ohjelman askelkyykkyosio oli pahempi.

”Hey guys, how about leaving the most horrible set to the end?” Hei joo, hyvä idea! Vähän alkaa näkymään valoa tunnelin päässä kun tihrustat silmiä kellon suuntaan ja huomaat, että tunti on pian loppu. Mutta se valo onkin vaan joku Herran enkeli, joka matka suo kohti, sillä ihan kohta sä kuvittelet kuolevasi. Olkapäät alotettiin kivasti niillä lämpässä olevilla pystysouduilla. ”Mmh, joo, olis voinut ottaa isommat painot”, ajattelet siinä soutaessas. Vaan et olis, sillä seuraavaks siinä on joku saakelin soutusarja, joka jo vähän muistuttaa suo siitä, että et oo tainnu tehdä kestävyystreeniä vähään aikaan. Sitten muutetaan se sarja pystypunnerruksiks jolloin lisätään siihen sellanen jännityselementti, että kohta saat ehkä tangosta päähän. Ja ei tässä vielä kaikki! Sitten otetaan käsipainot ja tehdään vipunostoja, kierroilla ja ilman, niin maan perkeleesti. Ja kun tämä loppuu, niin tehdään koko setti uudestaan. Ja siinä kun kun teet kilon irtopainoilla (kyllä, yksi kilogramma/1000 grammaa/yksi maitopurkki) vipunostoja naama tuskasta vääntyneenä, niin siitä on kyllä kaikki arvokkuus kaukana. Enkä enää halua puhua tästä.

Lopuks oli tietty vatsat, jotka oli ihan jees. Oli jalanojennuksia, vatsarutistuksia, kylkinostoja (onko toi sana?) ja lopussa taidettiin vähän lankuttaa. Testasin pari päivää aiemmin uutta liikettä vatsalihastreeniin ja se meni niin hyvin perille, että nää tuntui aika pahalta.

Summa summarum, aika rankka ohjelma, johon ei välttämättä tarvitse kauhean isoja painoja.

/K