Kokeiluja rakkaudessa

Heissan taasen,
Päivitetään taas hieman viime viikkojen kuulumisia rakkauselämän saralta. Luulisi että olen kiireinen ura-/yh-äiti, mutta näköjään ehdin testaamaan näitä onnetomia yritelmiä rakkaudenkin saralla. Lähden liikkeelle perinteiseen, kronologiseen malliin. Lapsen isä oli täällä viikonlopun (ei, meillä ei todellakaan ollut mitään romanssia!) joten itse häivyin maisemista pienelle city-tourille Düsseldorfiin.  Ilmoittauduin paikallisen Internations-järjestön juhliin perjantai-illalle ja samalla sovin Tinder-treffit samoihin juhliin. Düsseldorf on niin lähellä Kölniä että sellaisella 30km rajauksella Tinderissä tulee matchejä myös naapurikaupungista. Mies oli paperilla erittäin lupaavan kuuloinen ja halusi soitellakin ennen tapaamista. Hyvä merkki kai? Viikonloppu oli todella mukava. Mies oli kohtelias, ihan komea, juttu luisti, tanssikin jopa, hyvä sängyssä ja kaikkea sitä. Meillä oli oikein hyvä viikonloppu ja kumpikaan ei halunnut sen loppuvan. Mutta. Aina on se mutta. Hän oli juuri sellainen joka on täydellinen paperilla, olisi juuri sopiva siihen hääkuvapotrettiin ja kohta isäksi tuleville lapsillemme. Mutta. Kun hän piti kasvojani käsiensä välissä ja katsoi minua ihaillen syvälle silmiin yritin vain miettiä että "joo, joo, hän on tosi kiva, tästä voisi tulla jotain, ehkä se salama iskee sitten myöhemmin minuunkin..." Ja sain hyvät flash backit Suomessa tapaamaani insinööripoikaan. Siihen joka halusi kuukauden jälkeen tietää rakastanko häntä ja tuleeko suhteemme kestämään "until death do us part". Jolloin sain kunnon paniikkihäiriökohtauksen ja itkin hysteerisenä koko illan kun yritimme selvitellä asiaa. Halusin vain juosta maailman toiselle puolelle pakoon koko ahdistavaa suhdetta. Joten tämä ajatus mielessä jäin pohtimaan että josko tästä suhteesta voisi kuitenkin tulla jotain? Tiedän. Mietin aivan liikaa. Kelaan mielessäni että miten tässä käy kun hän haluaa sen perheen ja ihanaisen äitylin sinne ja pystynkö siihen ja voisinko rakastaa tuota miestä ja on se kyllä ihan sillain komea kuitenkin...
Joten kun tästä Düs miehestä ei sitten viikkoon kuulunut mitään olin aika helpottunut. Kivi putosi sydämeltäni. Lähdin Ruotsiin siskoni häihin. Nuorta lempeä, kauniit häät, vanhoja ystäviä. Kaikkea hyvää. Seuraavalla viikolla kuitenkin puhelin piippasi. Düs se siellä kyseli että mitä kuuluu, haluaisinko tavata. Jotenkin se sama paniikkikohtaus sieltä puolentoista vuoden takaa puski voimalla päälle. Annoin tulla koko täyslaidallisen. En pysty tähän, ei se tuntunut oikealta, ei minusta ole sinulle tyttöystäväksi ja koko se angsti vain purkautui häneen. Kyyneleitä en taaskaan juuri säästellyt. Ei kuulu tapoihin. Voit ehkä kuvitella että mies oli hieman hämillään. Hän kun luuli että meillä oli ollut oikein kivaa.

Romanttinen kuva meistä kahdesta. Josta rajasin sen toisen pois. Yksin tässä taas ollaan.

Tämän paniikkikohtaussuhteen keskelle mahtuu toinenkin epätoivoinen yritys rakkaudessa. Sellainen sokean kalastajan surullinen onkireissu ilman matoa. Ei ehkä ihan noin surkea. Mutta yhtä epätoivoinen. Ethän suutu? Lupaat ettet suutu? *insert puppy eyes* Koska kävin salaisella rakkausmatkalla Helsingissä. Suomi-poika kirjoitti juuri oikealla hetkellä ja kertoi että on niin kova ikävä. Siellä hän yksin minua ajattelee ja kaipaa juuri minunlaistani älykästä hyväkroppaista juttuseuraa. (Kyllä, hän on fiksu. Tietää mistä naruista vetää). Joten menin möläyttämään että minulla on siinä ylimääräistä aikaa Tukholmassa. Haluaisko hän piipahtaa siellä käymään? Kävi sitten kuitenkin niin että risteilin lapsen kanssa Suomeen, jotta hän pääsee syylomalle isänsä luo. Kävin sitten samalla nopealla yöpymisellä Helsingissä. "Söpöilemässä", kuten hän asian esitti. Joten hän teki minulle ruokaa, vei kävelylle meren rantaan, jutteli kaiken mitä hänellä oli mielessä ja pitelimme toisiamme paljon kädestä. Erittäin söpöä. Mutta sanaakaan ei puhuttu siitä mihin viimeksi jäimme. Siihen että suhteemme on mahdoton ja turha rakastaa kun ei kannata rakastaa. Ja hänen maailmansa on tiukasti Helsingissä jossa on urheilu, jossa on työ, jossa on omat rutiinit.

Olen tullut siihen tulokseen että minulla itselläni on ehkä jokin sitoutumiskammo. Jos mies on liian valmis suhteeseen ja ilmaisee selvästi että on minusta kiinnostunut panikoidun. Hän soittaa heti treffien jälkeen, haluaa tavata pian uudelleen, maksaa illallisen ja on kaikin puolin sellainen kuin kunnon deitin kuuluukin niin minusta alkaa tuntumaan että nytkö sitten minun pitäisi olla se täydellinen deitti myös. Söpö ja ihana ja tuijotella syvälle silmiin. Vaikka ei heti tuntuisikaan siltä. Ja sitten otan jalat alleni kun en kestä sitä ahdistavaa epävarmuutta, että jos tämä ei toimikkaan joudun dumppaamaan tuon mukavan miehen jolle tulee paha mieli. Mietin tässä sitä insinööriä Suomessa, sitä klassista laulajaa, tätä Düs miestä ja mitä näitä nyt on ollut. Ahdistavaa. Mutta sitten nämä oman elämänsä yksinäiset cowboyt. Nämä "sitoutumiskammoiset" pelurit, jotka ovat kyllä minusta hieman kiinnostuneita, mutta eivät soita, eivät ilmaise tunteitaan, kohtelevat kuin eteisen mattoa. Herr Saksa, Herr Polizei, Suomi-poika. Ja johan Sofian sydän pamppailee. Ihanaa! Ei pelota yhtään että se on minusta liian kiinnostunut. Ei pelota yhtään että olenko minä siihen niin rakastunut heti? Voi ottaa ihan rauhassa ja tapailla. Tämä tapaus Suomi-poikakin. Juuri sellainen erittäin kompleksi ja vaikea tapaus. Suhde on ihan mahdoton ja vaikka asuisimmekin samassa maassa, tuskin hän minua kynttiläillalliselle veisi ja valitsisi lempi kukkasiani. Tai voisi viedä syömään, jos on ensin ehtinyt käydä pelaamassa tennistä ja pyöräilemässä, kotona ei ole ruokaa ja hänellä olisi nälkä. Ja minähän suostuisin ja miettisin että ehkä se tässä salaa haluaa kertoa että on ihastunut minuun?


Mitä siis nyt? Tinder on nyt nähty. Harkitsen jopa sen poistamista kokonaan. En vaan jaksa enään. Ei siellä ole ketään minulle. Olen liian kompleksinen. Ja vaativa. Mutta näihin Tinderin hautajaisiin ehti vielä mukaan yksi biologi. Mies tekee väitöskirjaansa viereisessä talossa missä minä tutkin surkeita tutkimuksiani. Hän oli pari viikkoa reissussa joten ehdimme tapaamaan vasta toissapäivänä. Ja hän on täydellinen. No ei tietenkään ole, mutta vähän on. Harrastaa crosstrainingiä ja tulemme oikein hyvin juttuun. Tottakai, tutkijat ajattelevat samalla tavalla. Kävimme kahvilla. Olin pukeutunut neutraalisti enkä ollut yhtään millään lailla panostanut ulkonäkööni. Treffien jälkeen olin itkukohtauksen partaalla kun hän ei ollut kirjoittanut minulle mitään kolmeen tuntiin (joista 2 oli treeneissä). Okei, olen vähän pre-menopausaalisessa tilassa. Ehdin jo miettimään että joko hän soittaisi jos olisin ollut kauniimpi? Mutta kun jotenkin hän kyllä kolahti. En miettinyt yhtään että ahdistaako ja voisinko rakastua häneen. Minulla vain oli rento ja hyvä olo hänen seurassaan. Ihan omana itsenäni. Näimme sitten vielä eilen olusilla. Hän ehdotti. Ja suutelimme söpösti metroaseman nurkalla. Sillain arasti ja kokeilunhaluisesti. Sellaista pientä pussailua joka myös kertoo että tässä olisi aineksia pussailla vähän intohimoisemminkin. Sitten ensi kerralla.

Ihanat, kauniit, rakkaudentäytteiset häät ja niiden dagen efter -kuva

Pus Pus! Ethän ole vihainen?

Sofia