Liian korkeat standardit?

Heissan,

Tämä minun osuuteni kirjeenvaihdosta tuntuu muuttuneen "Sex and the city" -kolumniksi. Lisää päivityksiä deittailusta siis luvassa. Miehetön maaliskuu meni ihan samalla meinigillä kuin miehelliset kuukaudetkin. Ehkä ainoana erona se että olen oppinut suhtautumaan hieman rennommin tähän aiheeseen. Jos ei se natsaa niin ei sitten. Turha jäädä lehdelle soittelemaan ja perään itkeskelemään. 

Tapasin pari viikkoa sitten erään oikein lupaavan miehen. Komea, mukava jne ja mikä parasta ekoilla treffeillä oli kivasti kemiaa. Ja tunne oli selvästi molemminpuolinen. Molemmat halusivat vaivihkaa hieman koskettaa. Käsi hakeutui käteen ja taas pian irti. Juttelun lomassa kuin huomaamatta, ihan vain painottaakseen sanomaansa, voi laittaa käden toisen polvelle hetkeksi ja hieman unohtaa sen siihen ja sitten hitaasti siirtää sen pois. Molemmat tuijottelevat ujosti toista silmiin ja nauravat kaikille vitseille. Ah, kipinöitä! Kuinka ihanaa! Sitten siveä pieni pusu poskelle ja hyvää yötä. Molemmat tekstaavat takaisin että kiitti oli kivaa ja haluaisin nähdä uudelleen. Noh, sitten kuin vihdoin löytyy se seuraava yhteinen aika niin nähdään ja vietetään koko päivä yhdessä. Ja siinä sitten kun ehtii juttelemaan vähän enemmän niin sitten selviää myös enemmän. Ei mitään kamalaa. Yhä on kiva ja normaali ja kaikkea, mutta... Mikä siinä on että kiva ja tavallinen ja normaali ei kelpaa? Mitä minä oikein etsin? Jotain vuosituhannen rakkaustarinaa?!? Nyt siellä mietit että mikä nyt muka meni vikaan? No ei mikään. Mutta moni pieni asia. Hän ei esim. lue kirjoja (ei ehdi ja ei oikein ymmärrä miksi pitäisi). Sanoi kyllä että ei haittaa jos minä luen. Voi kuulemma juoda kaljaa kun minä luen. Kiva. Nauroin kohteliaasti. Heh heh. Ei myöskään osaa juuri kokata. Se nyt on ihan normaalia ja OK. Mutta olisihan se kiva että voisi jakaa tämän innostuksen? Eikö? Liikaa vaadittu jo? Kämppä sentään oli hieno. Hänellä on makua ja osaa rempata ja laittaa. On kätevä käsistään ja päällisin puolin kaikki ihan hyvin. Mutta jotenkin sitten tuntui että molemmilla oli vähän sellainen olo että ei tämä nyt sitten kuitenkaan ollut se match. Harmi. 

Huomaan kehittäväni päässäni jotakin täydellistä karsimismenetelmää. Lukeeko kirjoja: "check", etsiikö prinsessaa: "ei, check", onko koskaan rakastunut/sitoutunut kehenkään: "check", onko parisuhteessa: "ei, check", kestääkö riitelyä/ osaako riidellä: "check" jne... Mikä on ihan hullua! Eihän sitä nyt noin voi miehiä pistää rankingiin. Missä on se oikea jalat alta vievä rakkaus joka ei sitten enää takerru pikkuseikkoihin?

Ehkä näitä Mr. Wrong tapauksia vaan nyt on ollut liikaa? Ja ehkä minulla on liian korkeat standardit? Pitäisi olla koulutettu, hauska, urheilullinen, komeakin, normaali ja tasapainoinen. Joku jota voisi katsoa vähän ylöspäin. Liikaa vaadittu? Ehkä? Mutta kun mielestäni minä olen tällainen. Siis se naisversio tuosta. Niin miksei sitten saa vaatia sitä samaa siltä toiselta?

Olen myös löytänyt Tinderistä muutaman kaverin. Yksi romanssiyritelmä muuttui tanssikaveriksi ja toinen jo aika suorilta käsin siirtyi kaveri-kategoriaan kun hän kertoi että on pari viikkoa sitten eronnut 7vuotta kestäneestä suhteestaan. Tapasimme sitten ihan kavereina ja avauduimme existä. Hän on tosi mukava. Ollaan tekstailtu ihan niitä näitä ja nähtykin pari kertaa. Täysin platonisesti ja kavereina nyt ainakin toistaiseksi. Seuraavaksi kun löytäisi niitä tyttökavereitakin. 

Täällä on ollut ihan hirveä myrsky viimeiset kolme päivää. Vettä ja rakeita ja mitä lie tullut taivaalta kuin Esteristä ja liikennemerkit kaatuilee tuulessa. Pelasin varman päälle ja menin tänään ratikalla töihin. Myrskyisen päivän tunnelmaan sopien yritin virittää keskustelua lapsemme huoltajuudesta exäni kanssa. Yhtä myrskyisin seurauksin. Huoh! Luulin että minulla on vihdoin taas energiaa tähän mutta itkeskelyksi se taas vaan meni. Päivää sentään vähän pelasti veronpalautuksista kertova kirje sekä uusi Bodypump! Tykkäsin myös tosi paljon tuosta 93-ohjelmasta! Musiikki toimi ja vihdoin päästiin eroon esim. niistä selällään tehtävistä ojentajista. Nyt voin vihdoin alkaa kehittämään ojentajiani! Kyykyt ja askelkyykyt oli tosi hyvät! Jes jes! Kesäkunto, here I come! Lisäksi vetämässä oli yksi lemppareistani. Komea miesohjaaja joka ei liikoja kilju ja riehu mutta tsemppaa sopivan päättäväiseen tyyliin. Sain siinä eturivissä irvistellä ja kiroilla kunnolla suomeksi kuten todellinen lady! "Saatana!"

Puut kukassa

...ja naiset kauneimmillaan. Menossa Forro tanssuihin!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Pus Pus!

Sofia

Bodypump 93

Noniin, oli taas se aika keväästä kun uusi BP-ohjelma lanseerattiin! 

Olin odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa, sillä vanhan ohjelman eri variaatiot ja biisit alkoivat tulla korvista ulos ja pikku sneak peak uuden ohjelman musiikkilistoihin sai minut vakuttuneeksi, ettei uusi ohjelma voi pettää! Eikä se sitä tehnyt. Mutta perjantaina vakkariohjaaja teki oharit, joten meillä oli sijainen, joka oli aivan pihalla. Käytyäni läpi syväanalyysin ohjaajasta työkaverini S:n kanssa, päätin skipata tämän päivän lepopäivän ja vetäistä sen sijaan toiset pumpit. 

Seuraavassa tekstissä on siis analyysi sekä ekan että tokan kerran jälkeen, jossa eka kerta on suoritettu ilman minkäänlaista punaista lankaa ja toinen erittäin hyvän ohjaajan ruoskimana.

Lämppä on kiva. Biisi on menevä hittirenkutus, eikä koreografia ole mielestäni yhtä kyykkypainotteinen kun aiemmin. Yllätyksenä tuli irtopainoilla tehtävä olkapääosio, johon luonnollisesti käytin samoja painoja kun itse olkapääbiiisissä, joten kiitos tämän, niitä hapotti jo ennen kuin kerkesimme aloittaa. Tosin, lämpän ja olkapäiden välissä oli seitsemän muuta osiota, joiden tuloksena lämpässä tullut pieni polte oli ongelmistani pienin...

Kyykkyosio herätti varmaan eniten hämmennystä perjantain ohjelmassa, niin paljon ohjaajamme siinä sekoili. Edellisessä ohjelmassahan oli paljon kolmosen sarjoja, jonka jälkeen (?) yhden (?) tahdin pysähdys, kun taas tässä ohjelmassa tehdään yksi kyykky ja seuraavalla tulee pito joko alhaalla tai ylhäällä. Olin varautunut tähän vähentämällä painot takaisin 22 kg:n, mutta ei olisi tarvinnut. Aika helppo. Ja tänään, kaksi päivää myöhemmin, tangossa 25 kg, uudet jumppapökät jalassa (sori, en muistanut kuvata) meinasin kuolla. Tuntui hieman erilaiselta kun ohjelmalla oli selkeä rytmitys. Ihan hirveää.

Perjantaina ajattelin, että edellisen ohjelman rintabiisin jälkeen mikä tahansa muu on pettymys. Uuden ojelman rinta tehdään nimittäin toooooodella hitaasti, ja ainakin itse jäin kaipaamaan sitä rage-energiaa, mikä täytti jumppasalin joka kerta kun edellisen ohjelman Phoenix kajahti soimaan. Tämä ohjelma kehotettiin tekemään käsipainoilla, joten painot vähenivät 3,5 kg:lla. Ei olisi tarvinnut sitäkään. Tässä oli joku kumma alapuolikas x2 ja sitten alapito -sarja, joka meni täysin ohi. Mutta niin se meni kaikilta muiltakin. Tänään tein tangolla ja painoina se perus 5 kg/pää. En ole varma, että oliko ohjelma sama, koska ohjaaja sanoi, että tästä on olemassa myös toinen variaatio. Mutta voi kristus että hapotti. Jos jalkani meinasivat kuolla edellisessä osiossa, niin rintalihakseni vuosivat tyyliin verta ja kyyneliä. Koskaan ei ole sattunut niin paljon.

Selkä oli kiva. Oli taas rinnallevetoa ja työntöä samoin kun vauhtipunnerrussarjaa. Ja paljon kulmasoutuja väliin. Ei melkein yhtään maastavetoa. Sain nostettua painoja 3 kg:a sillä helpolla kikalla, että ostin rannetuelliset salisanskat jotka estävät ranteiden menon mutkalle kun ne väsyvät. Hyvä ostos. Tein samoilla painoilla nyt kun perjantaina, ja –yllätys- meinasin taas kuolla. Koko yläkropan lihaksisto ihan paskana rintaosiosta, mikä säteili sormiin, ranteisiin ja kaikkialle. Puristusvoima täysin poissa. Ah, miksei tämä lopu?

Ojentaja. Aah, yhtä helvettiä. Ranskalaisia punnerruksia ihan uskomattoman paljon, ojentajapunnerruksia (jes!), ojentajakickbackia (jes!), eikä yhtään dippejä (jesjes!). Mutta siis järjetön määrä ranskiksia. Meinasin kuolla. Korjaan. Ihan vaan sillä, että poistan kaikki suluissa olevat jes:it. Kaikki tuntui kamalalta eikä biisi loppunut koskaan. Sormet kramppasivat niin paljon, että oli pakko ottaa vähän venyttelytaukoa kesken ranskisten.

Hauis. Tosi kiva, polttava, hajottava, yksinkertainen. Juuri niin helppo, että voi keskittyä siihen oikeaan suoritustekniikkaan koreografian sijaan. Oh my god. Ihan kamala. Hauis oli pumpissa jo biisin polivälissä, ja siitä eteenpäin joka ikinen kääntö, puolikas, pumppaus ja hiiiiiiidaaaaas lasku sattui niin perkeleesti. Tässä vaiheessa melkein itkin. Hullu työkaverini S päätti huvikseen kokeilla 6 kg:n käsipainoja, ja veti niillä melkein loppuun asti.

Askelkyykyt. Näistä varotettiin. Ei ole kuulemma koskaan BP:n historian aikana ollut näin hapottava askelkyykkyosio. Oli kuulemma ihan ok myös tehdä pelkällä oman kehon painolla. Great. Latasin siis tankoon nolot 3,5 kg/puoli. Alussa olin silleen, että vad fan, olisi pitänyt laittaa lisää painoja, mutta myönnän, että osio oli aikas hajottava. Luulen silti, että joku 5 kg/puoli menee ihan hyvin. Tänään olin niin rikki jo kaikesta muusta, etten uskaltanut laittaa kokonaisia vitosia, vaan otin sen merkitsevän puolen kilon pois per pää. Ihan hirveetä tämä taas oli. Reidet vapisivat kun kuoleva puu syysmyrskyssä ja hanuri on edelleen arka perjantaisesta. Kiva vetää jalkapäivä huomenna salilla. Yhyyyy.

Olkapäät. Punnerrettiin taas (jes!). Ja tehtiin pystysoutuja ja niitä hemmetin pystypunnerruksia (sekä ykkösiä että hitaasti poltellen). Ja oli tietty myös vipunostoja ja vipunostoja kierroilla. Ja sitten lisää punnerruksia. Olkapääni eivät vieläkään ole antaneet tätä anteeksi. Osio rankka mutta tosi kiva. No tähän ei ole lisättävää. Se meni just noin, ja se oli ihan hirveää. Tosin askelkyykkyjen jälkeen tämä tuntui lomalta.

Core. Tällä kertaa sekoilimme selällä maaten. En nyt ihan tarkkaan tiedä mitä piti tehdä, mutta mukana oli jalkojen ojennuksen vuorotellen, lantionnostoja (sekä yksi- että kaksi jalkaa maassa), perus ab-cruncheja...jajaja...ei kai muuta? Tästä osiosta olin ehkä eniten pihalla. Mikään ei oikein tuntunut missään (eikä se valitettavasti johdu rautaisista vatsalihaksistani). Tänään sain vähän paremmin otteen siitä, mitä tässä oli tarkoitus tehdä, mutta lantionnostot ja jalkojenojennukset eivät (sori nyt vaan hra Les Mills) edelleenkään olleet kovinkaan rankkoja liikkeitä. S:n mukaan pitää puristaa pakaroistaan kaikki mehut irti, sitten tuntuu vähän.

Mutta summa summarum, tykkäsin kyllä kovin. Sanoisin, että itselle tulee ehkä haastellisimmaksi askelkyykky, mutta näen itseni panostavan eniten hauis-ojentaja-olkapää –osioihin, sillä ne tuntuivat hyvällä tavalla hankalilta. Kyykyt, selkä ym isot lihasryhmät saavat jäädä salille, siellä niillä on kuitenkin omat päivänsä. Ja summa summarum näin toistamiseen ohjelmaa kokeilleena. Tämä oli aikas kamala, mutta hyvällä tavalla. Sanoisin, että haasteellisimmaksi tulee tulee nyt vaan se, että ei kuole, itke, kuse housuihinsa, vuoda verta (ainakaan paljoa), ulise tai kiroile kovaan ääneen. Pitkään aikaan en ole kiroillut ryhmäliikunnassa noin paljon.

Lähden A:n kanssa Kap Verdelle rakkauslomalle ensi torstaina, joten reilun viikon pakkolepo saleilusta ja jumpista tiedossa (OMG! Musta tulee lihava!). Otan kuitenkin lenkkarit ja muut juoksukamat messiin, joten voi vaikka sitten hölkötellä rantoja pitkin <3

Mitäs sinne, joko kevät kolkuttaa ovella? Täällä tulee taas lunta, huoh.

Puss!

/K

Vuoristoradalla

Moikka,
Pientä radiohiljaisuutta taas havaittavissa minun puoleltani. Sori siitä. Ollut jotenkin kiire ja viime viikko oli kaiken kaikkiaan yhtä pimeässä ja märässä suossa rämpimistä. Kaikki meni enemmän tai vähemmän pieleen (enimmäkseen töissä) ja homman kruunasi se että sain vielä pitää aiheesta labraseminaarin. "Miksi en osaa tehdä mitään vieläkään vaikka olen jo kuinka monta kuukautta räpeltänyt". Hieno esitys siitä tuli. Puhuin melkein tunnin. Mikä sekin tavallaan lisäsi epäonnistumisen tunnetta koska sehän nyt on ihan kaikkien ajanhukkaa. Kuunnella turhaa esitystä jossa ei ole mitään dataa ja vielä aivan liian pitkään. Yritän ottaa tästä opikseni. Fokusoidu, keskity asiaan, lyhyestä virsi kaunis ja niin edespäin.

Pettymyksien viikko. Perjantai-illan lohtukaljaakaan en osannut kaataa oikein.

Olen miettinyt tässä että miksi teen tällaista työtä? Miksi jaksan kiinnostua ja innostua työstä, jossa saa jatkuvasti tuntea epävarmuutta, kokea epäonnistumisia ja pettymyksiä. Siellä täällä joskus harvoin pilkahtaa aurinko. Tapahtuu onnistuminen ja saa kokea jonkun uuden löydön aiheuttaman innostuksen sekä voiton riemua. Mutta sekin on vain väliaikaista. Kohta sitä jo taas huomataan, että eihän se tulos ollutkaan toistettavissa tai selitettävissä millään. Uusista löydöksistä seuraa vain lisää kysymyksiä ja uusia eksperimenttejä. Lisää töitä ja lisää epäonnistumisia, jotta ymmärrettäisiin edellistä voittoa hieman paremmin. Ainaista tunteiden vuoristorataa. Harvoin lähden töistä tyytyväisenä itseeni. Että "olipa tuottelias päivä, sait Sofia taas niin paljon kaikkea hyvää aikaiseksi". Ennemminkin tuntuu aina että mikään ei etene ja mikään ei onnistu ja huomenna sitten ainakin koitan tehdä enemmän tai olla parempi. Vaadinkohan itseltäni ja yhdeltä päivältä/ yhdeltä viikolta/ yhdeltä kuukaudelta hieman liikoja? Maailmojen pitäis muuttua, uusien keksintöjen syntyä ja koko ihmiskunnan parantua yhdessä päivässä. Mutta ehkä se tässä työssä juuri viehättää. Että tämä on niin epävarmaa. Koskaan ei tiedä mitä siellä työpaikalla tänään odottaa. Joko se olisi se uusi löydös ja mielenkiintoinen tulos. Joku hieno oivallus. Vai suuri pettymys ja itsensä soimaaminen? Eipä ole ainakaan tylsää! Kaikki tunteet kai ovat hyvästä? Ehkä olen riippuvainen tästä tunteiden vuoristoradasta ja pelkään tylsää ja tasaista arkea?
Tämä saksalainen työkulttuuri ei ainakaan hirveästi helpota työnarkomaanin oireita. Kaikki tekevät aika paljon töitä ja pitkää päivää. Kahvitauottelu sekä yleinen lörpöttely on aika vähäistä vaikka työporukka onkin erittäin mukavaa ja sosiaalista sorttia. Vertaan jatkuvasti itseäni muihin ja mietin että minunkin pitäisi nyt vain paahtaa enemmän hommia että kuulun porukkaan. Mutta jos on työprojektit hieman eri vaiheessa ja tässä vasta kehittelee omia projektejaan niin ehkä ei kannattaisi niin kauheasti verrata itseään sellaisiin, jotka viimeistelevät viiden viimeisen vuoden hommiaan ja kasaavat tuloksia niistä.

Tuo sama elämän epävarmuus ja arjen seikkailujen haku on aika paljon läsnä tällä hetkellä muussakin elämässäni. Testailen uusia harrastuksia ja paikkoja missä harrastaa. Joka jumppasaliin tai sirkustelttaan saapuessa on se jännitys että ketä siellä on? Ovatko ihmiset minulle ystävällisiä? Pärjäänkö erittäin auttavalla saksalla? Ja osaanko mitään vai onko treeni liian helppoa? Olen käynyt nyt yliopistokampuksen akrobatiatreeneissä sekä yhdessä sirkuksessa ja harkitsen tanssituntien aloittamista. Forró tanssi-ilta oli niin super hauskaa. Ja sitten on tietysti tämä Tinderien treffaaminen. Aina pieni jännitys päällä että olisiko tämä tyyppi jopa oikeasti joku kiinnostava? Mutta eihän ne koskaan ole. Jatkan silti yrittämistä, koska se hetki ennen pettymystä on koukuttava. Kuten eräs suuri elämänfilosofi joskus sanoi; jokainen chäänssi on mahdollisuus. Sama pätee oikein kivasti kaikkiin elämän osa-alueihini; työhön, urheiluun ja deittailuun. Olen koukussa siihen jännittävään tunteiden vuoristorataan, jossa aina on mahdollisuus voittaa jotain jos vain jaksaa kestää ensin tuhat pettymystä.

Kohti uusia pettymyksiä. Punaviini auttaa!

Duolingo app opettaa minulle hyödyllisiä lauseita saksaksi.  "Gemensam sind wir stark!" Jos on yksin niin pitää sitten olla yksin vahva?

Ja noihin pohdintoihisi vaikeasta ystävästä...mielestäni hän ei todellakaan ole tuon kaiken vaivan arvoinen. Ei sellainen ystävyys ole mistään kotoisin että sinun pitää tunnustella jokainen hetki hänen pienimpiäkin tunnetilojen heilahteluja etkä voi vain olla oma itsesi, hyvässä ja pahassa.

Haleja!

Sofia

Konflikteista

Minä olen huono riitelemään. 

En provosoidu kauhean helposti, mutta kun näin tapahtuu, on helvetti irti. Äksyilen, kiukuttelen, en kuuntele, mökötän ja itken. Mutta loppupeleissä haluan aina sopia. Osaan pyytää ja antaa anteeksi ja osaan unohtaa. En kanna kaunaa, mutta haluan aina puhua asioista. Haluan ymmärtää miksi joku tekee niin kuin se tekee ja haluan, että vaikka ollaan eri mieltä asioista, niin voidaan silti kunnioittaa toisen mielipidettä. Välillä siitä keskustellaan enemmän ja välillä vähemmän, mutta itselleni se keskusteleminen on tärkeää. Harvoin menen nukkumaan huonolla omatunnolla.

Nyt olen löytänyt itseni kummallisesta tilanteesta. Elämässäni on nimittäin henkilö, joka harmistui jostain mitä sanoin ja osoittaa mieltään niin, ettei puhu minulle. Ja ei, kyseessä ei ole seitsemänvuotias kummityttöni, vaan parikymmentä vuotta vanhempi mirmeli.

En tiedä miten puhua tälle henkilölle. Minusta tuntuu, että huolimatta siitä mitä minä sanon, hän tulkitsee sen kritiikiksi itseään kohtaan. Minusta tuntuu, että minä vaan selitän ja avaan ajatuksiani, ja mitä enemmän minä selitän ja avaan, sitä enemmän hän ärsyyntyy. En tiedä missä hänen mukavuusalueen raja sijaitsee. Tiedäthän, se alue joka sisältää keskusteluaiheita, joissa mielellään pitäytyy. Minun mukavuusalue on aika laaja ja jos joku keskustelun lomassa joskus asettaa jalkansa sen ulkoreunalle, en näe ongelmallisena kääntää juttua takaisin rajan sisäpuolelle. Mutta jutellessani hänen kanssa minusta tuntuu, että varpaani hipaisee jatkuvasti hänen mukavuusalueen rajaa, mikä saa hänet vetäytymään takaisin ja keskustelu kuolee. Olen yrittänyt puhua jokapäiväisistä asioista, kuten miten töissä sujuu, mutta hemmetti sentään! Sekin on liian henkilökohtainen kysymys. Viime aikoina en ole edes jaksanut jutella hänelle, sillä en keksi yhtään puheenaihetta, joka ei saisi häntä vaivautuneeksi. 

Minussa oleva naiivi osa, joka haluaa uskoa hyvää ihmisistä loppuun asti, haluaa kysyä häneltä, että mistä hänen kanssa voi puhua ilman, että hän menee vaikeaksi? Mutta toisaalta, minussa oleva realistinen osa ihmettelee, että eikö tämä ala pikkuhiljaa riittämään? Kun ihmisessä on vaan tietty määrä energiaa, joka jaksaa ottaa vastaan sen iskun vasten kasvoja, jonka minä vastaanotan lähes poikkeuksetta lähes joka kerta kun yritän kommunikoida hänen kanssa.

Olen yrittänyt selvittää asioita, mutta tuloksetta. Sen lisäksi, että pidän ”silent treatment”-meininkiä todella epäkypsänä, koen sen loukkaavana itseäni kohtaan. Enkä tiedä, että haluanko antaa anteeksi sellaista käytöstä, jonka tarkoituksena on satuttaa.

Joten mitä tehdä? Itse menen edelleen nukkumaan puhtaalla omatunnolla.

Reino lähettää terveisiä

Sekalainen sepustus tapahtumista

Viime viikko:

Terveisiä toimistosta. Istun täällä nenä tamponoituna, koska jostain syystä alan vuotamaan verta jo vähän syvemmästä hengenvedosta. Jo neljäs kerta tällä viikolla ja toinen kerta tänään.

 

Charming

Tuli jokunen viikko sitten mieleen, että olisi ollut kiva ottaa salikuvia (eli maisemakuvia salin ikkunan läpi otettuna), jossa näkee lisääntyvän valon määrän viikko viikolta. Muistan vielä viime syksyllä kun aamusaleillessa silmiin sattui kun aurinko häikäisi niin pahasti. Siitä ei tosin ole ollut pelkoa nyt viimeisimpiin kuukausiin, mutta nykyään ulkona alkaa taas valjeta.

Kaksi viikoa sitten klo 8

Viikko sitten klo 8

Olen ottanut treeniohjelmaani mukaan vanhan ystäväni maastavedon, johon minulla meni hermo vajaa vuosi sitten koska tekniikkani kusi, enkä saanut muuta aikaiseksi kun kipeän alaselän ja massiivisen vitutuksen. Silloin päätin siis eliminoida kyseisen liikkeen tekemisistäni. Tällä viikolla olen mavettanut kahtena päivänä, ja voi jeesus sentään, nyt on mestat kipeänä! Ei silleen ”tein väärällä tekniikalla ja nyt kuolen”-kipeä, vaan ”Herramunjee, en tiennyt, että minulla on tällaisia lihaksia”-kipeä. Havainnollistettuna, vein roskapussin tänä aamuna enkä jaksanut edes heittää sitä laatikkoon, vaan jouduin nostamaan sen kahdella kädellä :D

Tänään:

Moi moi moi! Tosi kurjaa, ettei kulinaristinen-helmikuu onnistunut. Meilläkään ei kiinaton-helmikuu ihan lähtenyt käytiin, kun jouduin jo ekana päivänä vaihtamaan vaatteet kolme kertaa todettuani, että aika monessa lukee made in China… Olisi siis ollut samat rytkyt päällä tyyliin joka päivä.

Meidän parisuhde eteni nyt siihen, että loput tavaroistani muuttivat A:n luokse (eli meidän luokse) viikonloppuna. Ja tein myös sen kauan pelätyn osoitteenmuutoksen sekä postiin että maistraattiin (paperipussi, paperipussi!!).

Lupailin kuvia uudesta sisustuksesta-tässä osa olohuoneesta

 

...joka tosin muistuttaa taas enemmän roskista tällä hetkellä. Koska muutto, you know...

Reilu viikko sitten juhlimme kolmekybäsiäni kotonamme, ja vaikka järjestelyt tuottivatkin jonkin verran stressiä, oli ihan sairaan kiva päästä esittelemään uutta kotia myös muille kavereille. Kuvia en tietenkään ottanut kun olin niin saakelin kiireinen, mutta näytin hyvältä ja silleen. Muita kuvia olenkin sitten ottanut (lähinnä itsestäni), joten tässä tällainen kuvakimara puhelimestani, ta-daa: 

Oli muutama lasi tiskattavana juhlien jälkeen

Tilasin uuden huppari-ponchon Nikeltä ja leikin Eminemiä

Oli väsymys ja paha mieli

Ja tässä minä ja sohvani-yhdessä taas <3

Hei kerros nyt vähän, että koska olet missäkin (Kölnissä, Suomessa, muissa reissuissa)? Kun pitäisi tätä kevään aktiviteettikalenteria ruveta suunnittelemaan.

Puss! :*

/K 

Ps. En tiedä miksi tämä horo-blogi vaihtaa fonttia kesken tekstin. Mutta sori. Luonnostilassa tämä täyttää normaalilta 

Pps. Kerro suudelmasta ;)