Konflikteista

Minä olen huono riitelemään. 

En provosoidu kauhean helposti, mutta kun näin tapahtuu, on helvetti irti. Äksyilen, kiukuttelen, en kuuntele, mökötän ja itken. Mutta loppupeleissä haluan aina sopia. Osaan pyytää ja antaa anteeksi ja osaan unohtaa. En kanna kaunaa, mutta haluan aina puhua asioista. Haluan ymmärtää miksi joku tekee niin kuin se tekee ja haluan, että vaikka ollaan eri mieltä asioista, niin voidaan silti kunnioittaa toisen mielipidettä. Välillä siitä keskustellaan enemmän ja välillä vähemmän, mutta itselleni se keskusteleminen on tärkeää. Harvoin menen nukkumaan huonolla omatunnolla.

Nyt olen löytänyt itseni kummallisesta tilanteesta. Elämässäni on nimittäin henkilö, joka harmistui jostain mitä sanoin ja osoittaa mieltään niin, ettei puhu minulle. Ja ei, kyseessä ei ole seitsemänvuotias kummityttöni, vaan parikymmentä vuotta vanhempi mirmeli.

En tiedä miten puhua tälle henkilölle. Minusta tuntuu, että huolimatta siitä mitä minä sanon, hän tulkitsee sen kritiikiksi itseään kohtaan. Minusta tuntuu, että minä vaan selitän ja avaan ajatuksiani, ja mitä enemmän minä selitän ja avaan, sitä enemmän hän ärsyyntyy. En tiedä missä hänen mukavuusalueen raja sijaitsee. Tiedäthän, se alue joka sisältää keskusteluaiheita, joissa mielellään pitäytyy. Minun mukavuusalue on aika laaja ja jos joku keskustelun lomassa joskus asettaa jalkansa sen ulkoreunalle, en näe ongelmallisena kääntää juttua takaisin rajan sisäpuolelle. Mutta jutellessani hänen kanssa minusta tuntuu, että varpaani hipaisee jatkuvasti hänen mukavuusalueen rajaa, mikä saa hänet vetäytymään takaisin ja keskustelu kuolee. Olen yrittänyt puhua jokapäiväisistä asioista, kuten miten töissä sujuu, mutta hemmetti sentään! Sekin on liian henkilökohtainen kysymys. Viime aikoina en ole edes jaksanut jutella hänelle, sillä en keksi yhtään puheenaihetta, joka ei saisi häntä vaivautuneeksi. 

Minussa oleva naiivi osa, joka haluaa uskoa hyvää ihmisistä loppuun asti, haluaa kysyä häneltä, että mistä hänen kanssa voi puhua ilman, että hän menee vaikeaksi? Mutta toisaalta, minussa oleva realistinen osa ihmettelee, että eikö tämä ala pikkuhiljaa riittämään? Kun ihmisessä on vaan tietty määrä energiaa, joka jaksaa ottaa vastaan sen iskun vasten kasvoja, jonka minä vastaanotan lähes poikkeuksetta lähes joka kerta kun yritän kommunikoida hänen kanssa.

Olen yrittänyt selvittää asioita, mutta tuloksetta. Sen lisäksi, että pidän ”silent treatment”-meininkiä todella epäkypsänä, koen sen loukkaavana itseäni kohtaan. Enkä tiedä, että haluanko antaa anteeksi sellaista käytöstä, jonka tarkoituksena on satuttaa.

Joten mitä tehdä? Itse menen edelleen nukkumaan puhtaalla omatunnolla.

Reino lähettää terveisiä