Vuoristoradalla

Moikka,
Pientä radiohiljaisuutta taas havaittavissa minun puoleltani. Sori siitä. Ollut jotenkin kiire ja viime viikko oli kaiken kaikkiaan yhtä pimeässä ja märässä suossa rämpimistä. Kaikki meni enemmän tai vähemmän pieleen (enimmäkseen töissä) ja homman kruunasi se että sain vielä pitää aiheesta labraseminaarin. "Miksi en osaa tehdä mitään vieläkään vaikka olen jo kuinka monta kuukautta räpeltänyt". Hieno esitys siitä tuli. Puhuin melkein tunnin. Mikä sekin tavallaan lisäsi epäonnistumisen tunnetta koska sehän nyt on ihan kaikkien ajanhukkaa. Kuunnella turhaa esitystä jossa ei ole mitään dataa ja vielä aivan liian pitkään. Yritän ottaa tästä opikseni. Fokusoidu, keskity asiaan, lyhyestä virsi kaunis ja niin edespäin.

Pettymyksien viikko. Perjantai-illan lohtukaljaakaan en osannut kaataa oikein.

Olen miettinyt tässä että miksi teen tällaista työtä? Miksi jaksan kiinnostua ja innostua työstä, jossa saa jatkuvasti tuntea epävarmuutta, kokea epäonnistumisia ja pettymyksiä. Siellä täällä joskus harvoin pilkahtaa aurinko. Tapahtuu onnistuminen ja saa kokea jonkun uuden löydön aiheuttaman innostuksen sekä voiton riemua. Mutta sekin on vain väliaikaista. Kohta sitä jo taas huomataan, että eihän se tulos ollutkaan toistettavissa tai selitettävissä millään. Uusista löydöksistä seuraa vain lisää kysymyksiä ja uusia eksperimenttejä. Lisää töitä ja lisää epäonnistumisia, jotta ymmärrettäisiin edellistä voittoa hieman paremmin. Ainaista tunteiden vuoristorataa. Harvoin lähden töistä tyytyväisenä itseeni. Että "olipa tuottelias päivä, sait Sofia taas niin paljon kaikkea hyvää aikaiseksi". Ennemminkin tuntuu aina että mikään ei etene ja mikään ei onnistu ja huomenna sitten ainakin koitan tehdä enemmän tai olla parempi. Vaadinkohan itseltäni ja yhdeltä päivältä/ yhdeltä viikolta/ yhdeltä kuukaudelta hieman liikoja? Maailmojen pitäis muuttua, uusien keksintöjen syntyä ja koko ihmiskunnan parantua yhdessä päivässä. Mutta ehkä se tässä työssä juuri viehättää. Että tämä on niin epävarmaa. Koskaan ei tiedä mitä siellä työpaikalla tänään odottaa. Joko se olisi se uusi löydös ja mielenkiintoinen tulos. Joku hieno oivallus. Vai suuri pettymys ja itsensä soimaaminen? Eipä ole ainakaan tylsää! Kaikki tunteet kai ovat hyvästä? Ehkä olen riippuvainen tästä tunteiden vuoristoradasta ja pelkään tylsää ja tasaista arkea?
Tämä saksalainen työkulttuuri ei ainakaan hirveästi helpota työnarkomaanin oireita. Kaikki tekevät aika paljon töitä ja pitkää päivää. Kahvitauottelu sekä yleinen lörpöttely on aika vähäistä vaikka työporukka onkin erittäin mukavaa ja sosiaalista sorttia. Vertaan jatkuvasti itseäni muihin ja mietin että minunkin pitäisi nyt vain paahtaa enemmän hommia että kuulun porukkaan. Mutta jos on työprojektit hieman eri vaiheessa ja tässä vasta kehittelee omia projektejaan niin ehkä ei kannattaisi niin kauheasti verrata itseään sellaisiin, jotka viimeistelevät viiden viimeisen vuoden hommiaan ja kasaavat tuloksia niistä.

Tuo sama elämän epävarmuus ja arjen seikkailujen haku on aika paljon läsnä tällä hetkellä muussakin elämässäni. Testailen uusia harrastuksia ja paikkoja missä harrastaa. Joka jumppasaliin tai sirkustelttaan saapuessa on se jännitys että ketä siellä on? Ovatko ihmiset minulle ystävällisiä? Pärjäänkö erittäin auttavalla saksalla? Ja osaanko mitään vai onko treeni liian helppoa? Olen käynyt nyt yliopistokampuksen akrobatiatreeneissä sekä yhdessä sirkuksessa ja harkitsen tanssituntien aloittamista. Forró tanssi-ilta oli niin super hauskaa. Ja sitten on tietysti tämä Tinderien treffaaminen. Aina pieni jännitys päällä että olisiko tämä tyyppi jopa oikeasti joku kiinnostava? Mutta eihän ne koskaan ole. Jatkan silti yrittämistä, koska se hetki ennen pettymystä on koukuttava. Kuten eräs suuri elämänfilosofi joskus sanoi; jokainen chäänssi on mahdollisuus. Sama pätee oikein kivasti kaikkiin elämän osa-alueihini; työhön, urheiluun ja deittailuun. Olen koukussa siihen jännittävään tunteiden vuoristorataan, jossa aina on mahdollisuus voittaa jotain jos vain jaksaa kestää ensin tuhat pettymystä.

Kohti uusia pettymyksiä. Punaviini auttaa!

Duolingo app opettaa minulle hyödyllisiä lauseita saksaksi.  "Gemensam sind wir stark!" Jos on yksin niin pitää sitten olla yksin vahva?

Ja noihin pohdintoihisi vaikeasta ystävästä...mielestäni hän ei todellakaan ole tuon kaiken vaivan arvoinen. Ei sellainen ystävyys ole mistään kotoisin että sinun pitää tunnustella jokainen hetki hänen pienimpiäkin tunnetilojen heilahteluja etkä voi vain olla oma itsesi, hyvässä ja pahassa.

Haleja!

Sofia