Vartalokriiseilyä puolin ja toisin

Hei vaan,

tällä kertaa meillä on taas tiedossa rattoisa teksti, jossa pidän monologia minäkuvastani.

Ensinnäkin, olen ottanut käsittelyyn yhden uuden vuoden lupauksistani, eli sen, jossa lupasin lopettaa asioista kriiseilyn ja joko a) hyväksyä ne sellaisenaan tai b) tehdä niille jotain. Koska olen nainen (ja hyvin turhamainen sellainen), on kyse tietenkin vartalostani.

 

Viime syksyisen ravinto-liikunta-whateveranalyysin seurauksena olen elänyt niin kutsuttua henkilökohtaista massakautta. Todennäköisesti tästä johtuen ovat treenit kulkeneet hyvin, sarjapainot ovat nousseet ja energiatasot ovat olleet todella hyvät. Tähän heiveröiseen varteen on tullut lisää lihaksia joihinkin kohtiin, samalla kun toiset kohdat ovat kiinteytyneet. Mutta yksi kohta ei ole pysynyt mukana -tai on se, mutta se on muuttunut vähän väärään suuntaan. Ja se on vatsani. En nyt sano, että minulla ihan järkyttävää etureppua olisi, mutta koska olen muutenkin aika kapea, niin joudun oikeasti nykyään tarkistamaan missä vaatteissa en näytä siltä, että olisin raskaana. Pari viikkoa sitten havahduin tyytymättömyyteen omaa kehoani kohtaan, tein pika-pikaa samanlaisen ravintoanalyysin kun syksyllä ja totesin, että ruokien makrojakauma ei nyt välttämättä ole ihan oikea. Vai mitä sanot siitä, että pääasiallinen energia tulee rasvasta ja proteiinista hiilareiden ollessa taas minimissä?

Siitä sitten google käteen ja etsimään sopivaa suhdelukua ko. ravintoaineille sekä määrittelemään päivittäisen kalorirajan, jossa pyrin pysymään. Karkkipäivä kerran viikossa, jos ei nyt jotain extraspesiaalihappenkia, kuten häitä, polttareita, re-unioneita tms., ole tiedossa. Sillä ollaan nyt menty Kap Verden reissusta lähtien, ja nyt alkaa ehkä pikkuhiljaa näkymään jotain. Maha ei enää ahdista yhtä paljon (tosin en tiedä onko mitään tapahtunut), käsivarsien ja selän lihakset alkavat pikkuhiljaa näkymään ja paino on tippunut muutaman kilon. Ruokaa vetelen naamaani edelleen sen 5-6 kertaa päivässä, mutta kaikki safka menee tällä hetkellä vaa’an (ja My fitness pal:in) kautta. Kehonkoostumusmittausta olen harkinnut viimeiset 2 kk, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tavallaan pelottaa, että mitä jos ne lukemat eivät vastaa sitä mielikuvaa, minkä itselleen on luonut. Miten neuroottiseksi ihmisen voi saada yhdellä lapulla? Ehkä jätän tällä kertaa menemättä ja luotan siihen omaan fiilikseen.

Sitten, vielä viime kirjoituksessa mainitsemastani treenaamisesta ja A:sta. Ei se varsinaisesti haittaa, ettei hän hifistele kanssani maastavetotekniikan löytämistä, jokaista punnerrussarjaa, esiin tullutta selkälihasta tai euforiaa herättävää jumppatuntia, vaan se mikä eniten pelottaa on, että jos kaadun niin ottaako hän vastaan? Jos nyt sattuisi jotain ja joutuisin taas x mittaiselle treenitauolle, niin en oikeasti tiedä miten käsittelisin asiaa. Viime kesänä ollessani treenikiellossa olimme juuri tavanneet joten se aika, jonka varmaan muuten olisin käyttänyt ahdistuen ja murehtien, meni tavallaan nopeammin, kun oli muutakin ajateltavaa kun oma muuttuva keho ja huonontuva kunto. Mutta mitä sitten jos käsi menee taas? Siinä tilanteessa kaipaan ymmärrystä, sympatiaa, lohduttavia sanoja ja tsemppausta, enkä tiedä, että luotanko siihen, että ne ovat asioita, joita A pystyy antamaan. Eikä tämä johdu siitä, etteikö hän haluaisi olla tukenani vaan siitä, että tämä ei ole hänelle yhtä iso asia.

Toinen juttu, mikä tasaisin väliajoin nakertaa alitajuntaa on meidän erilainen näkökulma treenattuun vartaloon. Itse koen treenatun näköisen naisvartalon, tarkoittaen vartaloa jossa on sekä lihaksia että rasvaa, kauniina. Liian kireä ja rasvaton kroppa, huolimatta siitä minkä verran lihaksia on, ei sen sijaan koskaan ole miellyttänyt omaa silmääni (siinä muuten yksi syy miksi treenaan niin paljon-olen niin saakelin pieni!). A sen sijaan ei pidä lihaksikkaita naisia kauniina, viehättävinä, naisellisina, insert-any-positive-word-here, ja huomauttaa kyllä asiasta jos tilaisuus tulee. Joten jossain alitajunnassani en voi olla ajattelematta, että vaikka hän kuinka kertoo rakastavansa minua minun takia, niin kokeeko hän jossain vaiheessa vartaloni vastenmieliseksi? Sillä faktahan on se, että vaikka peilistä näkyvät muutokset toki motivoivat treenaamisessani, niin suurimman ilon ja nautinnon saan siitä kun onnistun ylittämään itseni. Ja tällä hetkellä saan mielihyvää siitä, että nostan tai lasken painavia asioita. Ja tämä johtaa väistämättä lihaskasvuun. 

Haluaisin, että A olisi aidosti ylpeä siitä, että hänen tyttöystävä mavettaa/kyykkää/prässää x kiloa, eikä miettisi, että ”Voi vitsi, nyt mun tyttöystävä näyttää bodarilta”.

Anyways, se siitä. Sitten työasioihin. Olin solubiologiasympparissa eräällä varmasti sinullekin tutulla biologisella asemalla, enkä tajunnut mistään mitään. Olin jotenkin kuvitellut, että astumalla rohkeasti ulos mukavuusalueeltani (joka tällä hetkellä on tutkimuksen kliininen puoli tai vaihtoehtoisesti hyvin spesifiset signalointireitit), saisin avattua omaa näkökulmaa tutkimuksessani. Vaan ei. Suurin osa puheista oli ihan hyviä, mutta osa niistä oli niin spesifisiä, että en jaksanut edes yrittää keskittyä. Muutama helmi löytyi joukosta, mutta ei mitään varsinaisesti maata mullistavaa. Omasta tutkimuksesta sain keskusteltua kanssatutkijoiden kera jonkin verran, mutta kyllä huomasi heti miten siitä omasta asiasta kertominen muuttuu sata kertaa vaikeammaksi silloin kun keskustelunäkökulma on sellainen, josta ei itse tiedä niin paljoa ja keskustelukumpani sen sijaan tietää paljonkin. Pitääkö sitä vaan suoraan sanoa, että ”Mä en nyt oikeasti ymmärrä mistä sä puhut kun emmä tajuu noita juttuja”, vai nyökkäillä hyväksyvästi ja paniikkigooglettaa asiat myöhemmin omassa huoneessa? (En tehnyt kumpaakaan sillä puolet asioista meni ohi joten ei olisi ollut mitään googletettavaa...).

Sympparissa oli muuten myös yhteisen ystävämme M:n saksalainen post doc, josta sopivasti pääsemmekin aiheeseen ahdisteleva työkaverisi. Hehe. Kuvailemasi tilanne on ehkä sellainen, jota itse kammoksun eniten mutta johon valitettavasti olen myös törmännyt. Yritä siinä tehdä töitä ja olla normaalisti, kun kokoajan on oltava varpaillaan siitä mitä kuittia seuraavaksi tulee. Hate to say it, mutta koska varmaan myös Saksassa työpaikan kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että työkavereita ei potkita munille, niin en usko, että voit tehdä muuta kun toivoa, että hän löytää seuraavan uhrin. Jos et siis halua ottaa asiaa puheeksi pomosi/paikallisen HR-managerin tms kanssa? Mites muut työkaverit muuten reagoivat hänen käytökseen? Nauravatko mukana (hiljainen hyväksyntä) vai katsovatko tuomitsevasti, että ”Vittu, mikä idiootti”?

Ajattelin vielä muistuttaa sinua miltä näytän. Jos vaikka on päässyt unohtumaan.

 

Vietämme vuosipäivää 15.5, ja ajattelimme juhlistaa sitä yöpymällä romanttisessa spa-hotellissa Tallinnassa. Löysin jo sopivan, vai miltä kuulostaa jacuzzillinen huone skumpalla ja hedelmillä, ”romantic setting in the room” sekä, tietty tärkein, buffet-aamupala? :) :)

Tätä viikonloppua vietän tosin romanttisesti kahdestaan kissan kanssa A:n ollessa polttareissa. Toistaiseksi olen lojunut sohvalla ja käynyt spinningissä, mutta harkitsen suuresti siivoavani. Saas nähdä kuinka käy.

Viikonlopputerkkuja sinne! :)

/K :*