Back to business!

Moikka Kata pitkästä aikaa!

Lomat on nyt sitten melkein takana ja sen verran onnistunutta lomailua oli sen stressiputken perään että jo ihan odotin kotiin ja töihin paluuta. Lomat ei nyt ihan totaalisesti ole ohi sillä kirjoitan tätä tässä junassa matkalla pitkäksi viikonlopuksi Berliiniin. Aikuisten loma tiedossa siellä tämän reilun kolmen viikon lapsiloman perään. Hieman hävetti häippäistä toimistosta hyvissä ajoin torstaina kun jo tiistaina sentään palasin töihin. Mutta elämä on ja c’est la vie ja mitä näitä nyt on. Olen tässä menossa Berliiniin taas vaihteeksi, mutta jälleen uudella syyllä. Lauantaina siellä soittaa Mumford & sons, jonka kaksi edellistä levyä soivat jatkuvalla toistolla spotifyssani tuossa pari vuotta sitten kun pakkasin kimpsuni ja kampsuni avioliitostani ja muutin omilleni. Kuinka voikin mies laulaa noin tunteella ja sydämeen käyvästi. Jokainen biisi oli kuin omasta elävästä elämästäni. Odotan siis innolla sitä tunteenpurkausta tai mitä nyt sitten tuo lauantain keikka mahdollisesti aiheuttaakaan. Sopivasti PMSt tähän päälle niin “tüscher bitte”! eli nessuja saa olla mukana. Vieläkin muistoissa viime kesän Ieyokan keikka, jossa ei niinkään soinut erobiisit vaan ihan muut yhtä koskettavat kipaleet entisestä elämästä ja menetetystä rakkaudesta ja kaikesta sellaisesta. Itkuksihan se meni.

Mietin tuossa koneessa Saksaan päin matkatessani, että on se jännä miten nopeasti pystyn kääntämään mieleni maasta ja tunnetilasta ja elämästä toiseen. Kun astun koneeseen matkalla Suomeen mietin läpi kaikki kaverit ja mitä ja kuinka ja olisi pitänyt sopia tapaaminen ja ei taaskaan tullut ajateltua. Ja sitten taas nyt kun istuin koneessa Helsinki-Vantaalla oikein hätkähdin kun kone lähti liukumaan että ”ainiin, vieläkö mä olen täällä Suomessa”. Ei jaksanut yhtään vilkuilla edes ikkunasta kun ajatukset olivat jo siellä toisessa maassa. Ei niinkään missään erityisessä tai kenessäkään ihmisessä, mutta vaan jo siinä toisessa elämässä joka taas odottaa siellä Saksassa. Jos Juice lauloi ennenmuinoin kaksoiselämästä että ei saa eletyksi sitä yhtäkään niin minulta tuntuu tämä kaksoiselämä ihan sujuvan. Luin jostain että vieraan kielen puhuminen muuttaa persoonaa siten että aina kun olet erikielinen olet myös hieman eri ihminen (insert reference here). Kyllä se vähän siltä tuntuu. Tämä elämä täällä Saksassa englanniksi on vähän eri ihmisen elämä kuin se Suomen suomenkielisen Sofian ja se persoonakin vähän eri. Vielä kun opin sen saksan tähän niin löydän taas uuden minän. Hienoa! Eipä tule tylsää! Voidaan sitten kolmistaan jutella kaikkea ylevää ja järkevää.

Aasinsilta tähän eli se yksi persoonani pääsee taas hereille syyskuussa kun saan 5-vuotiaan poikani ainakin nyt syksyksi tänne Saksaan asumaan. Ihan älyttömän upeita uutisia. Jotenkin iso kivi putosi rinnastani. Sain kuin ihmeenkaupalla päiväkotipaikankin ihan työpaikkani vierestä ja exänikin lopulta suostui pitkin hampain siihen että nyt ainakin 4kk kokeillaan. Minun toiveissani oli koko lukukausi syyskuusta-huhti-/toukokuuhun mutta katsotaan nyt kun päästään alkuun että jos tuota 4kk voisi edes vähän venyttää. Lapsi ehtisi vähän asettumaan ja elämään minunkin kanssani. On se vaan maailman vaikein asia riidellä ihmisen kanssa jonka kanssa on erottu. Hyvää tahtoa ja ymmärrystä on vähän vaikea löytää. Siis siltä toiselta osapuolelta. Minä tietysti olen kuin itse pyhimysten esiäiti.

Työkaverini ovat jotenkin liikuttavan onnellisia puolestani. He olivat jo pohtineet keskenään miten sitten voivat ottaa poikani mukaan kuvioihin ja auttaa minua. ”Puhuttiin että se voi tulla meille maalivahdiksi jalkapalloon.” ”Se voi laitella pipetin kärkiä laatikkoihin iltaisin jos sun tarvii tehdä töitä.” ”Mietittiin että mitä lauseita meidän pitää opetella suomeksi että se lapsi ymmärtää. Ei varmaan riitä sanat paska ja tissihiki?” Huumoria huumoria, mutta jotenkin tulin hyvälle tuulelle. Ihania ihmisiä. Samassa veneessä tässä ollaan. Nyt jotenkin pelkään että mitä jos tämä kaikki menee ihan reisille niin joudun tuottamaan niille pettymyksen. Olen mäkin vähän outo.

Mutta kaiken kaikkiaan hyvä loma. En muistanut enää viikonpäiviä ja kynnet kasvoivat takaisin stressistä toivuttuani ja kaikkea sellaista. Mutta kotiinkin oli hyvä palata. Home sweet home. Home is where the Dome is? Menin heti tietysti salille purkamaan tätä koti-ikävää. Missasin pumppitunnin mutta sain jonkun älyttömän idean että meni testaamaan Les Millsin Grit Plyo tunnin. Nopealla googlailulla selvitin että jotain intervallitreeniä jossa hypitään ja vahvistetaan ponnistusvoimaa ja lihaksia. Mietin että varmaan hyvä asia akrobatiaa ajatellen. Eikä kestä kuin puoli tuntia, ei voi olla paha. Oli paha. Oli niin paha etten kyllä tiedä menenkö enää ikinä. Koko 30 minuuttia oli pelkkää hyppimistä. Laudalle ja alas. Laudalle ja ylös. Ilman lautaa, painoilla ja ilman painoja. Odotin ensimmäisen 5min jälkeen naama kirkkaan punaisena että nyt varmaan sitten on se intervallin tasoitteluvaihe. Sitä sai odottaa koko sen 30min sillä sellaista ei koskaan tullut. Pisin tauko oli 10 sec kerralla. Muu aika sitten hypittiin. Mietin että voiko lähteä pois? Saako lähteä jos oksentaa? Mitä jos oksennan heti niin pääsen pois? Never again. Tai ehkä kuitenkin vielä joskus. Jos vaikka olisin parempi ensi kerralla? Nyt tuntuu kyllä takalistossa!

Vielä vähän lomakuvia:

Blair witch project kuva oudosta AirBnBstä Suomessa

Katson ja korotan ton sun ötökkäkuva. Ei, se ei ole lentokone, se ei ole supermies, se on ötökkä.

Mökin vaatekaapin aarteita. Äidin ranta-asu 70-luvulta.

Idyllinen kesälomapäivä lapsen kanssa. Tosin joku pikku kala kävi koko ajan syömässä madot ja minä sain tunkea niitä kituvia eläimiä koukkuun 3 min syklillä.

Mutta nyt lomailemaan Berliiniin. Viikonlopuksi on luvattu 30C lämpötilaa. Pus pus!

terkuin, 

kuin uudelleensyntynyt Sofia