Ihastuminen

Kerroit jonkin aikaa sitten, että olisi kiva lukea jonkinlaista syväanalyysia myös minun suhteesta ja siitä, miten se on muuttunut ajan myötä. Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen ennen kokousmatkaa ajatellen, että viimeistelen sen matkan aikana. Yllättäen reissussa ei kovinkaan paljoa ollut aikaa (tai internetiä) päivittää blogia, joten viikon hautomisen jälkeen julkaisen tämän raakileen tällaisenaan.

Aloitetaan ensitreffeistä.

A ja minähän ei loppupeleissä olla tunnettu kovinkaan pitkään. Ensitreffit sovimme juteltuamme Tinderissä noin viikon-pari ja siitä on reilu vuosi aikaa. Ensitapaaminen oli tosi kiva, ihastuin saman tien A:n huomaavaisuuten, kohteliaaseen luonteeseen ja huonoihin vitseihin. Oli tosi luonnollista viettää aikaa yhdessä vaikka ei edes tunnettu. Muistan kun kävelimme ravintolasta pois, molemmat omiin koteihimme mutta samaan suuntaan, ja A otti minua kädestä kiinni. Olin vähän, että wtf, koska hän ei ravintolassa istuessamme ollut kertaakaan katsonut minuun sellaisella tavalla tai puhunut minulle sellaiseen sävyyn, että hän on kiinnostunut minusta muunakin kuin kaverina. Ja nyt kun kirjoitan tätä, tajuan miten hölmöltä se kuulostaa. Mutta aiemmista deiteistä olin siis tottunut siihen, että miehet ilmaisevat kiinnostuksensa joko katsein tai sanallisesti sen sijaan, että keskustelevat kanssani.

Olen aika ujo. Pidän kiusallisena, että joku ulkopuolinen kommentoi asioita joihin ei itse voi vaikuttaa, kuten ulkonäköön. Kaverit saavat toki kertoa kuinka upea ja fantastinen olen, mutta jos treffikumppani ekoilla treffeillä hehkuttaa minua maasta taivaisiin (tapahtunut) ja haluaa esitellä minut äidilleen (tapahtunut), otan aika nopeasti jalat alle (ei tapahtunut, liian tiukka kotikasvatus esti).

Liiassa flirttailussa on myös se huono puoli, että ainakaan itse en välttämättä pääse puhumaan tarpeeksi diippiä shittiä, jotta minusta saisi oikean kuvan. Flirttailen helposti ja kaiken kanssa mikä liikkuu, mikä on ainakin ennen muodostunut ongelmaksi. Siinä silmäniskujen ja kaksimielisten juttujen välissä on vaikea puhua itselleen oikeasti tärkeistä asioista, kuten ihmissuhteista, hyvinvoinnista ja maailman epäreiluudesta. Mutta mitä sitten kun suhde perustuu pelkkiin superlatiiveihin ja vartaloa nuoleviin katseisiin, mutta muuta siinä ei sitten olekaan? No minäpä kerron. Se suhde on sellainen, että kun mies kysyy mitä ottaisit aamupalaksi, niin olet itse jo eteisessä pukemassa kenkiä koska ”I need to feed the cat”.

Anyways, A:n ja minun suhde ei alkanut silmäniskuilla. Ja jotenkin se oli tosi siisti juttu, että kun oli yrittänyt päästää sitä toista vähän syvemmälle jorisemalla omasta häiriintyneestä arvomaailmasta edelliset kaksi tuntia ja silti se halusi kävellä käsi-kädessä. Ja se, että vaikka annoinkin sen maksaa ravintolalaskun (kiitos kehotuksesi, muuten sisäinen feministini ei ikinä olisi antanut sen tapahtua), ei missään vaiheessa tullut sellaista oloa, että olen velkaa tälle tyypille mitään. Erotessamme halattiin, vaihdettiin numerot, halattiin vielä ja sain suudelman poskelle. Ja sitten kiipesin prinsessalinnani viidenteen kerrokseen tekstailemaan sinulle. Tai pistin ehkä jo ekan viestin rappukäytävästä. Ja ekan viesin A:lta sain ehkä minuutti sen jälkeen kun erosimme.

Ihastuminen on siistiä. Kun ei saa toista pois mielestä vaikka mitä tekisi. On pieni typerä hymy kasvoilla koko ajan.  Puhelin värisee, onkohan se se? Vaihdetaan kuulumisia, kiitetään eilisestä. Kirjoitat, että ajattelet sitä koko ajan. Poistat tekstin. Too soon, ei saa pelotella. Kirjoitat uudelleen. Lähetät viestin, yolo. Nipistät silmät kiinni tosi lujaa, perhosia vatsassa. Mitäköhän se vastaa? Miksei se vastaa? Puhelin värisee taas. ”Koko päivä on ajatukset pyöriny sun ympärillä. Aurinko paistaa ja olen kävellyt pilvissä. Ihana tunne”. Dämn.

Tokat treffit. Kolme päivää ja päivittäisiä viestejä ensitreffien jälkeen. Tässä vaiheessa on jo selvää, että ei tässä pelkkää kaverisuhdetta haeta. Ekoille treffeille yritti pukeutua itsensänäköisesti mutta ei liian. Ei taaskaan haluttu korostaa ulkonäöllisiä asioita, koska ei ne itsellekään ole niin tärkeitä. Toisilla treffeillä haluaisi jo ottaa vähän sitä omaa persoonallisuutta mukaan. Tyttömäisyyttä ja flirttiä. Laitan mekon ja tennarit. Ollaan sovittu treffit kotitaloni portin luona. Olen myöhässä ja se soittaa kun olen eteisessä pukemassa kenkiä jalkaan. Perse, olen aina myöhässä. Kirmaan ulos ja tulen kadulle. Sillä on valkoinen t-paita ja se hymyilee. Sanon moi, laitan käteni sen niskan taakse upottaen sormet sen hiuksiin ja suutelen sitä sellaisella intensiteetillä, että ei voi jäädä epäselväksi minkälaiset tunteet minulla on. Sitten pyydän anteeksi, että olen myöhässä. Se nauraa, suutelee uudestaan ja ottaa kädestä kiinni. Kävelemme aurinkoisessa Helsingissä seuraavat viisi tuntia. Puhumme perheistämme, unelmistamme ja arvoistamme ja mitä enemmän puhumme, sitä enemmän luotamukseni siihen, että se on hyvä tyyppi kasvaa. Haemme rahkat ja karjalanpiirakat Alepasta ja syömme ne auringonpaisteessa. Kotiin päästyäni olen saakelin onnellinen.