Lepäämisestä

Moi,

ikävä kuulla, että siellä ollaan noin kierroksissa mutta pakko sanoa, että olen ehkä ollut huomaavinani sen jo jonkin aikaa. Kauheissa omatunnontuskissakin olit silloin kun olin vierailulla, koska olit ollut kipeänä muutaman päivän. Mutta toivottavasti lomasi aikana pääsevät sekä mieli että keho vihdoin lepäämään.

Tässäkin kaivataan lepoa!

Lepääminen on kumma juttu. Aina sitä ei malttaisi tehdä kun tuntuu, että elämä muuten menee ohi. On pakko osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin ja tapahtumiin, koska mitä jos ne ovatkin parhaimmat bileet ikinä? Mitä jos kaikki hauska menee ohi sillä aikaa kun itse on kotona viettämässä laatuaikaa sohvan ja Netflixin kanssa? Todellisuudessahan suurin osa tapahtumista toistaa itseään eikä niitä kukaan muistele seuraavan viikon torstain jälkeen, sillä silloin suunnitellaan jo seuraavia menoja. Vaikka viikonloppuna ei tekisikään töitä tai treenaisi, ei sosiaalisiin menoihin osallistuminen silti välttämättä ole lepäämistä. Pää käy ylikierroksilla kaikista ihmisistä ja keskusteluista ja kroppa käy ylikierroksilla valvomisesta, alkoholista ja epäsäännöllisestä ruokailusta. Maanantai-aamuna sitten levänneenä salille tekemään uusia ennätyksiä tai töihin tekemään huippututkimusta. Not.

No täällä sitä onneksi saadaan!

Aiemmin kävin paljon ulkona ja näin kavereita lähes päivittäin. Valvoin myös paljon enemmän eikä sillä ollut niin väliä, että kuinka monta tuntia unta oli alla kun seuraavana päivänä meni töihin tai luennolle. Aina jaksoi sinnitellä päivän loppuun. Nykyään tulee harvemmin tehtyä mitään spontaania, sillä usein illat ovat jo aikataulutettu vapaa-ajalle, joka usein on jumppaa, A:n kanssa hengailua tai kodista huolehtimista. Pyrin myös menemään sänkyyn joka ilta kymmenen aikoihin ja harvoin joudun montaa minuuttia odotella unen tulemista. Unen määrä ja laatu ovat korostuneet alettuani treenata. Huonot yöunet taustalla ei ole kiva mennä sykkeitä nostattavaan jumppaan kun syke jo valmiiksi huitelee kolminumeroisissa lukemissa. Eikä siinä myöskään ole mitään järkeä.

Mmmmh, sohva....

Liikunta on itselleni mielen lepoa. Se toimii hyvänä vastapainona työlle, jossa jatkuvasti joutuu miettimään, analysoimaan, spekuloimaan ja olemaan skarppina. Ryhmäliikuntatunneilla ei tarvitse tehdä muuta kun vastaanottaa ohjeita ja toimia niiden mukaan ja yksin salilla touhutessa ei tarvitse kun nostaa ja laskea painoja. Toinen syy on luonnollisesti peilikuva. Luulen, että mitä enemmän viettää aikaa sellaisten ihmisten ympärillä, jotka harrastavat samoja asioita, sitä epärealistisemmaksi oma minäkuva muuttuu. Sen sijaan, että peilaisi itseään osana muuta maailmaa, tuleekin sitä huomaamatta laitettua ne oman salin tyypit/muut treenaajat omaan lokeroonsa, ja verrattua itsensä niihin. En tarkoita, että päässäni liikkuisi ajatuksia kuten ”onpas komea hauis/selkä/pohje/hanuri tuolla mimmillä, pitääkin hankkia samanlainen”, vaan ennemminkin sitä sokaistuu muulle maailmalle koska itse on niin paljon tietynlaisten ihmisten ympäröivänä, ja juuri sen takia sen viereisen mimmin haukkaan/pyllyyn/pohkeeseen ei enää edes kiinnitä huomiota. Tosin luulen, että tämä pätee kaikkiin muihinkin intensiivisesti suhtauduttaviin harrastuksiin sillä erotuksella, että kukaan ei voi ulospäin nähdä kuinka paljon esim. kitaristi harjoittelee soittamista ja minkälainen minäkuva sillä on, kun taas aktiivisesti treenaavan ihmisen usein tunnistaa päältäpäin.

*kuorsaus*

Eat-sleep-train-repeat. Siinä on hyvä elämänfilosofia, jonka jokaiseen alueeseen saa halutessaan yhdistettyä myös ystäviä ja parisuhteen. Sleep-kohdan tosin muokkaisin recover-muotoon, jolloin siihen saa hyvin yhdistettyä esim. työnteon. ”Palauttelen täällä toimistossa ja parannan parit taudit siinä samassa. Sitten menen taas salille toteuttamaan elämänfilosofiaani”. Hehe.

Kaivoin puhelimeni syövereistä muutaman lepoa edustavan kuvan, voit niistä ottaa mallia kun makoilet mökillä <3

/K