Lomastressiä

Heissan,
Olen elossa. Ei huolta. Hieman on ollut hiljaista päivitysten suhteen, mutta kai sitten joku alkukesän hulinat ja lomaa edeltävä stressi. Olen ollut jotenkin ihan kierroksilla työasioista. Painan aika pitkää päivää ja teen töitä välillä viikonloppuinakin ja silti tuntuu että kaikki mitä teen on vain sellaista päättömän kanan sekoilua ja juoksentelua ilman...noh, sitä päätä. Taas juttelimme pomon kanssa, että minun pitäisi nyt saada enemmän aikaiseksi. Minun pitäisi koota tarkempi tutkimussuunnitelma ja rakentaa hieno kaavio siitä mitkä ovat tutkimuksemme hypoteesit ja suunnat ja miten niihin yritetään konkreettisesti päätyä. Aika stressaavaa. Huomaan että tämä alkaa menemään jo ihan fyysiseksi oirehteluksi vaikka noin muuten tuntuu että enhän minä nyt sillain paljoa stressaa. Mutta tuo jo jokseenkin parantunut poskiontelontulehdus taitaa nyt muhia jossain otsalohkossani, unohtelen myös jatkuvasti ihan kaiken, koitan miettiä ja suunnitella ja tehdä kaikkea yhtä aikaa. Ensi syksy, päiväkodit (?), loma, ystävät (onko niitä), miesasiat (onko niitä), urheilu, ja sitten tietysti tämä hulppea ura ja edessä siintävä Nobel.
Miksi sitä samalla myös ehtii tuntemaan kateutta esim. ihmisiä kohtaan, jotka saavat aikaiseksi hienoja tekoja sosiaalisessa mediassa. Tai leipovat hienoja kakkuja. Tai viettävät rauhallista perhe-elämää. Haluaisin tehdä kaikkea ja samaan aikaan ja täydellisesti. Mikä ihana dilemma. Syksyllä sitten opettelen tämän kielen. Alan tanssimaan jossain tunneilla sekä jatkan saleilua ja ehkä löydän hyvän sirkuksenkin. Alan enemmän treenaamaan maalaamista ja mitä nyt vielä muuta. Lisäksi sitten toivoisin olevani yksinhuoltajaäiti tuolloin syksyllä. Mutta se tuntuu olevan tässä se epätodennäköisin joskin mieluisin skenaario.

Tässä eristetään mitokondriota sellaiset 8h eräänä aurinkoisena lauantaina.

Herr. Polizein kanssa tässä yhä tapaillaan. En nyt tiedä monennetko treffit tässä kohtaa, mutta ei nyt ihan hirveän montaa numeroa ole tässä lasiin kilahdellut. Hän ei selvästikään ole mitään takertuja "beibi, mulla on sua niin kova ikävä" -tyyppiä. Aina kun tavataan on ihanaa ja kipinöitä ja kaikkea. Mutta kun ei nähdä niin ei miehestä paljoa kuulu. Kiireinen ja omillaan pärjäävä mies. Joka ei myöskään tykkää nukkua yhdessä. Ainakaan vielä. Ärsyttävää. Kaipaisin ehkä enemmän jo sellaista "saanko tulla sun luokse yöksi, nyt" -romanssia. Sellainenkin viesti jo kerran tuli kun en ollut kaupungissa ja hän oli tässä minun nurkillani juhlimassa. Että ehkä ei pidä nyt valittaa vaan ottaa vain ihan rauhassa. Meillä on tosi kivaa yhdessä. Juttu luistaa ja huumori natsaa. Ollaan nyt esim. kokkailtu muutamana kertana minun luonani ja hän kun ei kuulemma ole kummoinen kokki niin on päässyt pilkkojan rooliin. Viimeksi kokkasimme kikhernepihvejä (juuri niitä hyviä joiden reseptin annoin sinulle) koska nyt syystä että sellaiset aineet löytyivät kaapista. Mutta niiden vääntämisessä menee jotain tunti. Ja tämä sisältää paljon pilkkomista ja silppuamista. Mies siinä sitten loppumetreillä jo totesi että kiitos mutta ensi kerralla hän ei sitten pilko mitään sipuleita, että kun mies saapuu paikalle niin ruuan pitää olla valmiina pöydässä. Minä siinä että sopiihan se mutta katsokin että tulet lahjojen ja kukkien kanssa paikalle.
Eli sellainen sopiva vittumainen asenne löytyy ja läppää lentää. Sitä olen tässä ehkä noiden muutaman edellisen treffikumppanin kanssa kaivannut. Ollaan liian siveästi ja sirosti ja jutellaan päivän polttavista ajankohtaisista aiheista. Mutta samalla tylsistyn kuoliaaksi. Pitää olla hauskaa ja luontevaa. Poliisin kanssa sitä nyt onneksi tuntuu olevan. Katsotaan miten tämä suhde kestää kuukauden tauon. Jään meinaan nyt tänään lomalle tuosta stressiluolasta! Jesh! Ja häippäisen Suomeen vesisateeseen ja pakkaseen täältä kesäisen aurinkoisesta Kölnistä. Kyllä poliisia tuntui se vähän harmittavan. Hyvä juttu!

Kävin Göttingenissä viikonloppuvierailulla kaverin luona