Kerron tässä nyt lyhyesti tämän illan
treffeistä. Sillain jännästi kuvastaa tilanteen herkullisuutta että kirjoitan
tätä tekstiä sieltä treffeiltä. Tosi hyvät treffit siis! Ehtii kivasti
kaivamaan tietokoneen esiin ja näpyttelemään kun mies on häipynyt aikapäivää
sitten. Kelataanpa hieman taaksepäin. Noin 2h taaksepäin. Tai oikeastaan
mennään vielä vähän enemmän historiaan, koska kysymyshän kuuluu, että millä
treffeillä se Sofia nyt TAAS on? Poliisiko pyysi ja oikein kivasti pyysi sen
trefeille? Ei. Käsi ylös kuka yllättyi? Ei käsiä. Poliisi perui yhdet treffit
kun oli jotenkin kipeä olo. Kyynel siinä varmaan vierähti paran poskelle.
Sitten kuitenkin olin reipas partiolainen ja laitoin seuraavana päivänä viestiä
että “onhan olo parempi ja toivottavasti olet hengissä” ja muuta symppistä. Vastausta
sai taas odotella ja kun se tulee se on jotain “kai tää tästä”. Sitten
vastailen jotain liibalaabaa ja sanon että kerrohan jos haluat joskus
lähiaikoina tavata. Illalla sitten yhden kaljan piristämänä kommentoin hänen
radiohiljaisuuttaan “I just so enjoy communicating with you”. Hän vastaa aika
piankin (näköjään osaa lukea viestejä tuoreeltaan) että “taidat olla pahalla
tuulella, on tässä kiire ja töitä ja sillain”. Vastaan että “mun tuulessa ei
ole mitään vikaa. Tosi kivasti menee”. Ja tähän päättyy meidän
kommunikointimme. Ja arvaan jo että taitaa tulla haudan hiljaista. Ja kun jo vähän ehdin sen viime lauantain jälkimainingeissa unelmoimaan että ehkä tämä tästä. Ehkä se vaan tosiaan haluaa ottaa rauhassa ja tutustua ennenkuin heittäytyy. Tässä on kivaa kipinää. Tuohon mieheen voisin rakastua. Mutta ei. Ei ei ei. Mikä helvetti tässä on niin vaikeaa?
Joten
viikonlopun tylsyydessä hieman Tinderöin ja lopulta päädyn taas tilanteeseen
että treffejä pukkaa. Yhdet niistä tänään. Mies on lakimies/palomies. Jännä
yhdistelmä. Mutta mies häipyi hyvin pian.
Kelataan. Saavun treffeille vauhdikkaasti
pyörällä suoraan töistä ja siellä se saksalaisen näköinen mies jo odottaakin
ravintolan ovella. Menen tervehtimään ja halaamaan. Ihan kivan näköinen. Kyllä
se vaan on vaikea tietää kuvien perusteella miltä ihmiset näyttävät luonnossa.
Mutta se puhuukin saksaa. Ja kun se on hetken höpöttänyt jotain mistä en saa
selvää kysyn että mikäs sun nimi on? Ei ole tuttu nimi. Hupsista. Odottaa
Julieta. Jonka piti puhua saksaa. Hupsista. Mutta kah, tuollahan se minun
lakimies/palomes onkin. Metrin päässä seisoo. Siispä uusi halaus sinne sitten.
Nauramme tapaukselle ja istumme pöytään. Juttua riittää hetken. Mies kertoo
miten on päätynyt palomies/lakimieheksi ja että niska on ihan hiton jumissa.
Kohtsiltään häipyy vessaan. Nooooh…paskaakos tässä. Yksin istua. Kun tämä
monitoimimies sitten tulee takaisin jutellaan vähän niitä näitä. Aika tylsää
keskustelua, mutta ehkä sen ymmärtää jos päässä heittää ja oksettaa. Menee uudelleen vessaan
ja viipyy aika kauan. Pyörtyiköhän se? Ei sentään. Mutta kun tulee takaisin
pahoittelee tilannetta, kertoo että on tosi paha olla, naama on ihan turta ja
päässä heittää. Maksoi jo viinit ja joutuu nyt lähtemään kotiin. Moikka!
Joten tässä sitä istutaan. Kaksi lasia
viiniä, tietokone, huominen labraseminaariesitelmä ja minä. Minä ja minä itse.
Nobody else… Eivätkä nämä edes olleet ne tähän asti huonoimmat treffit. Koska
mä maltan luovuttaa?
Näihin kuviin. Näihin tunnelmiin. En edes tiedä mitkä ne tunnelmat on. Olen yksi iso (jättimäinen) kysymysmerkki taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti