Demonit päässäni

Viikot vierii. Aika juoksee. Ja mä taas stressaan työasioista. Ja haaveilen rakkaudesta ja jostain elämän kuvioiden selkiintymisestä.  Miksi sitä odottaa, että kohta se elämä alkaa kunhan vaan saan nämä projektit käyntiin, löydän sen rakkauden, tulee loma ja mitä vielä? Ja samalla lasken viikkoja että kohta tuo lapsi pitää jo palauttaa takaisin Suomeen. Montako viikonloppua meillä on enää tehdä kaikkea mitä piti? Pelkään että aika kuluu liian nopeasti. Mutta elämä on tässä ja nyt. Pitää pysähtyä ja hengittää. Työ on työtä. Se on mun työtä että suunnittelen projekteja ja kirjoitan lupahakemuksia ja apurahahakemuksia. Ei se ole jotain mitä pitää äkkiä äkkiä äkkiä sutaista alta pois että pääsee hommiin. Että sitten saa näytettyä että osaa jotain ja on jotain konkreettisia tuloksia että tämä koko reissu ei ole ollut täysin hukkaan heitettyä. Ei ole vieläkään Nobelia ja silti se pisti koko pakan sekaisin ja otti ja lähti. Eipä tainnut oikein kannattaa! No mutta tätä se on. Tämä on se normaali työpäivä tässä tutkijan elämässä. En ole huono ihminen kun en ole jo tehnyt sitä eilen ja viikko sitten ja viime kuussa.
Ja tätä se elämä on. Että välillä on niin että ei ole ketään jonka kanssa tuntuu oikealta olla. Sinne se lähti yksin ja luuli että löytää jotain parempaa ja vihreämpää aidan takaa. Selaa tuhansittain Tindereitä läpi ja koittaa löytää sen neulan sieltä heinien seasta. Helmen jostain meren syvyyksistä. Ei ole vieläkään löytänyt. Miksi lähti? Mutta yksin on parempi olla kuin huonossa seurassa ja itse asiassa nautinkin siitä jo aika paljon. Että saan olla omien ajatusteni kanssa ja tehdä mitä haluan koska haluan. Kukaan ei arvostele eikä vaadi mitään. Joten otetaan nyt ihan rauhassa. Hengitä sisään. Hengitä ulos.
Lapsensakin se sinne raahasi kun on niin itsekäs. Vaikea siellä vieraassa maassa olla yksin lapsen kanssa ja vaikeaa sillä lapsellakin kun ei osaa kieltä.  Kai se kohta jo tajua tulla pois sieltä? Onhan tässä omat henkiset paineensa tässä tilanteessa. Ei siellä päiväkodissa ole niin kivaa kuin vanhassa. Ikävä Suomeen ja kavereiden luokse. Sitten koitan vakuuttaa että se on vain hyväksi että välillä on elämässä haasteita. Oppii uutta ja kasvaa vahvemmaksi. Monta monituista kokemusta rikkaammaksi. Enkä oikein tiedä uskonko itsekään. Välillä mietin että ihan sama. Miksi mä yritän? Ketä mä yritän tässä vakuuttaa?
Mutta kun musta tuntuu että tämä on oikein. Mä olen oikeasti onnellinen mun elämääni. Ja lapsi on nyt täällä. Nyt nautitaan siitä ajasta. Se on erilaista arkea ja usein aika tylsääkin mutta se on tässä ja nyt. Ja sillä on hyvä tsemppi päällä. Siitä näkee kun se ryhdistäytyy viikonlopun jäljiltä kun isä oli täällä kylässä ja sai taa olla hemmoteltavana. Isä teki niinkuin pyysi. Leikki ja lelli. Ja sitten kun arki äidin kanssa alkaa niin itku siitä syntyy. Mutta hienosti se tsemppas ja siirsi katseensa siihen hyvään mitä sillä on tässä ja nyt. "Äiti, mä alan tykkäämään tästä uudesta jugurtista." "Äiti, mulla oli tänään kiva päivä."